Mutta aamuun; kuski oli lyhyenläntä, lihaksikas italialainen, mukavan tuntuinen ja paljon rupatteleva Joe, jolle kerroin vähän lähtökohtiani ja syitä New Yorkiin tulooni – hän oli otettu, että oli niinkin kaukaa, kuin Suomesta ja tunsin katutason juttuja ja vielä tanssin… Nykissä kaikki tekevät jotain taidetta, paitsi ehkä taksikuskit, elleivät ole opiskelijoita… no kun pääsimme sillan toiseen päähän Joe kysyi haittaisiko minua, jos hän käväisisi nopeaan hakemassa jotain siitä läheltä.
Huolestuin vähän matkan hinnasta, mutta Joe sanoi, ettei tietenkään veloita mitään ja itse asiassa voi siinä samassa jo ottaa mittarin pois päältä. Se oli tietysti ok, joten syöksähdimme sitten pitkin ulosmeno- ramppia alas sillalta kohti Manhattanin satama – aluetta. Seutu muuttui nopeasti täydelliseksi New York gangsterielokuva - maisemaksi…pieni kihelmöinti alkoi, kun pysäköimme ison sillan jättimäisten kannatuspilareiden alle, jossa oli matalia, yksikerroksisia parakkirakennuksia ja mesta TODELLA näytti täysin elokuva- lavasteelta. Eräs seikka, joka pisti arvelemaan, ettei paikka ollut ihan tavanomainen satamajätkien kuppila – tai levähdysalue oli se, että parakkien edessä oli varmaan toistakymmentä Rolls Roycea ja Cadillacia, joiden kaikkien rekkareissa luki MR. BIG
Ihme kyllä ei pelottanut…ei kyllä enää ollut epäilystäkään siitä, että paikka ei ollut ihan vaan tavanomaisille taksikuskeille… no Joe palasi nopeasti takaisin ja sanoi, että tämä on hänen bossinsa aluetta ja heitti n puolen kilon ruohosäkin etuistuimelle ja kysyi haluaisinko jointin….harkitsin asiaa hetken, mutta kieltäydyin sitten kohteliaasti, koska ajattelin ettei vuokra – emäntäni, joka oli seitsemänkymppinen, topakka suomalaisnainen varmaankaan katsoisi hyvällä, jos vuokralle tulisi epäilyttävän näköinen, hihittelevä ja mutiseva henkilö, joka saattaisi vielä puhua outoja.
Lähdimme jatkamaan matkaa ja Joe kertoi tekevänsä hommia organisaatiolle ja sanoi pitävänä minusta ja sanoi sitten, että jos tarvitsen Nykissä mitään, siis ihan mitä tahansa - hän luetteli; naisia aseita, kamaa, tuttavuuksia, vaatteita tai vaikka tankkeja häneltä saan kaiken puoleen hintaan ja hän kuljettaa minua mihin vuorokauden aikaan tahansa ilmaiseksi mihin tahansa… senkun soitat.
Olin kyllä aika otettu, varsinkin, kun Joe tosiaan tuntui olevan tosissaan ja ajattelin että WAU – voiko New Yorkiin enää mitenkään saapua tyylikkäämmin ensimmäistä kertaa… tämähän oli elämää…
Joe heitti minut 97 kadulle Eastiin ja jätti lämpimät hyvästit samalla korttina ojentaen: ”Remember anything, anytime, half price” … näin hommia hoidetaan suurkaupungeissa…
© Petri Hakkarainen
Muistoja New Yorkista 1979/ Pete
Treenasin New Yorkissa kuusi tuntia joka päivä – sen lisäksi kävelin vielä Lexington Avenuen ja East 97 kadun kulmasta keskustaan Down Towniin eli kunto oli huipussa – olin selvin päin koko ajan, joten havainnot olivat teräviä sekä sisäavaruudesta, että ulkoavaruudesta. New Yorkissa minua otti aivoon se, että kun pukeuduin hyvännäköisiin kuteisiin – siis sen ajan mittapuulla tietysti - niin olin yleinen katseenkohde joka paikassa, koska New York oli aika konservatiivinen paikka – toista oli 1960 – ja 1970 lukujen New York, jolloin Andy Warhol ja Velvetit olivat vielä kuumin sana ja aiheuttivat säpinää kaikkien yhteiskuntakerroksien läpi. Nyt Nykki oli aika valjun tuntuinen paikka ja selkeästi jäljessä Uudessa Aallossa Lontoota, mutta ihme kyllä myös Helsinkiä. Vuosi oli nyt 1979 ja Helsingissä oli jo alkanut Uuden Aallon ensimmäiset manifestaatiot eli ihmiset olivat alkaneet pukeutua vivahteikkaammin ja uudenlaisia, avaavia tuulia oli ilmassa.
Nykissä kun kuljin kirkkaanpunaisessa lentäjä – tyyppisessä kokohaalarissa, punaisissa kengissä ja oransseissa hiuksissa jouduin kuuntelemaan aika paljon kuittailua – olin itse asiassa aika pettynyt, kun Nykki osoittautua niin junttimestaksi. Olihan jossain East Villagessa säpinää ja
(South of)Houston – streetin paikkeilla jotain, mutta kun suurin osa jengistä oli sitten taas niin kama – orientoitunutta, siis hengaili vain kaman takia yhdessä ja sen haistoi tietysti kilometrin päähän että ei kiinnostanut lähteä tutustumaan lähemmin.
Villagen laidalla oli muutama uuden aallon putiikki, jossa oli hyvän näköisiä kledjuja, oliko se nyt St Marks Placella, mutta siinä se siten melkein olikin ja nekin olivat oikeastaan Punk -mestoja eli sellaista eurooppalaista dandy- ja hienosteluperinnettä ei siellä tunnettu ja kuten todettua kun Factory oli jo siinä vaiheessa jonkin sortin puolielävä taidemuseo niin hohto oli poissa.
Treenasin ihan siinä Times Squarella, muistaakseni tanssikoulut olivat 47 ja 44 kaduilla ja sitten kävelin – olen aina pitänyt kävelemisestä ja niinpä vaeltelin pitkin New Yorkia satoa kilometrejä ja täytyy sanoa että se oli nastaa… New Yorkissa on jotain ihmeellistä taikaa – on sitä kyllä Lontoossakin, mutta Nykki on niin etäännyttävä – se on aika kylmä paikka henkisesti, jos ei ole mukana jossain kuvioissa ja minähän olin tietysti ulkopuolinen, enkä edes yrittänyt ottaa kontaktia kehenkään.
Iggy Popin Passenger – biisi on yksi lempikappaleistani ja toi kävely edusti kanssa sitä passenger – biisiä; kulkea ja tarkkailla ja se on varmaankin yksi mun elämäni perusteemoista.
Nykkiin saapuminen oli kyllä todella kova juttu ja aika uskomaton: tulin JFK n lentokentälle aamupäivällä, oli kirkas ja hieno ilma ja sain taksin, jolla lähdin köröttelemään kohti Manhattania. New York levittäytyi silmieni eteen, kun pääsimme sillan päälle – huh… silloin ensimmäistä kertaa vasta tajusin, mikä on suurkaupunki – se on suuri, joo todella suuri, joka puolelle silmänkantamattomia taloja, kiveä, johtoja, autoja, latinoita, mustia, ikkunoita, vesiposteja, takseja, asvalttia ja vaaraa, vaaraa ja vaaraa…. sen tunsi heti. Lontoo, jossa olin jo käynyt aiemmin oli kuitenkin kylämäinen – leppoisa ja aika ihmisläheinen paikka, mutta NY oli jotain ihan muuta…
1979 New York ei ollut vielä mikään Mikki Hiiri City, niin kuin se nykyään on (siis Manhattan), vaan silloin Times Square oli täynnä pornoteattereita sutenöörejä, huoria ja kamadiilareita ja sen tunsi, sen aisti kuin viidakossa vaaran, joka solulla ja kun itsellä oli jengitausta tunsi, että täällä ei kannata vittuilla, täällä on omat lakinsa ja jos olen hissun kissun niin asiat voivat olla ok, mutta pullistella siellä ei voinut. Ihme kyllä, niin kuin usein katutasolla sain pukeutumiseni takia taas hiljaisen hyväksynnän eli kuuluin jonkinlaiseen friikkikastiin, mikä oli ihan ok katutasolla. Siellä sain olla rauhassa, kun kuljin valkoisissa new wave - pussihousuissa ja shakkiruudullinen takki päälläni tai mustissa PVC vetoketjuhousuissani.
© Petri Hakkarainen
Nykissä kun kuljin kirkkaanpunaisessa lentäjä – tyyppisessä kokohaalarissa, punaisissa kengissä ja oransseissa hiuksissa jouduin kuuntelemaan aika paljon kuittailua – olin itse asiassa aika pettynyt, kun Nykki osoittautua niin junttimestaksi. Olihan jossain East Villagessa säpinää ja
(South of)Houston – streetin paikkeilla jotain, mutta kun suurin osa jengistä oli sitten taas niin kama – orientoitunutta, siis hengaili vain kaman takia yhdessä ja sen haistoi tietysti kilometrin päähän että ei kiinnostanut lähteä tutustumaan lähemmin.
Villagen laidalla oli muutama uuden aallon putiikki, jossa oli hyvän näköisiä kledjuja, oliko se nyt St Marks Placella, mutta siinä se siten melkein olikin ja nekin olivat oikeastaan Punk -mestoja eli sellaista eurooppalaista dandy- ja hienosteluperinnettä ei siellä tunnettu ja kuten todettua kun Factory oli jo siinä vaiheessa jonkin sortin puolielävä taidemuseo niin hohto oli poissa.
Treenasin ihan siinä Times Squarella, muistaakseni tanssikoulut olivat 47 ja 44 kaduilla ja sitten kävelin – olen aina pitänyt kävelemisestä ja niinpä vaeltelin pitkin New Yorkia satoa kilometrejä ja täytyy sanoa että se oli nastaa… New Yorkissa on jotain ihmeellistä taikaa – on sitä kyllä Lontoossakin, mutta Nykki on niin etäännyttävä – se on aika kylmä paikka henkisesti, jos ei ole mukana jossain kuvioissa ja minähän olin tietysti ulkopuolinen, enkä edes yrittänyt ottaa kontaktia kehenkään.
Iggy Popin Passenger – biisi on yksi lempikappaleistani ja toi kävely edusti kanssa sitä passenger – biisiä; kulkea ja tarkkailla ja se on varmaankin yksi mun elämäni perusteemoista.
Nykkiin saapuminen oli kyllä todella kova juttu ja aika uskomaton: tulin JFK n lentokentälle aamupäivällä, oli kirkas ja hieno ilma ja sain taksin, jolla lähdin köröttelemään kohti Manhattania. New York levittäytyi silmieni eteen, kun pääsimme sillan päälle – huh… silloin ensimmäistä kertaa vasta tajusin, mikä on suurkaupunki – se on suuri, joo todella suuri, joka puolelle silmänkantamattomia taloja, kiveä, johtoja, autoja, latinoita, mustia, ikkunoita, vesiposteja, takseja, asvalttia ja vaaraa, vaaraa ja vaaraa…. sen tunsi heti. Lontoo, jossa olin jo käynyt aiemmin oli kuitenkin kylämäinen – leppoisa ja aika ihmisläheinen paikka, mutta NY oli jotain ihan muuta…
1979 New York ei ollut vielä mikään Mikki Hiiri City, niin kuin se nykyään on (siis Manhattan), vaan silloin Times Square oli täynnä pornoteattereita sutenöörejä, huoria ja kamadiilareita ja sen tunsi, sen aisti kuin viidakossa vaaran, joka solulla ja kun itsellä oli jengitausta tunsi, että täällä ei kannata vittuilla, täällä on omat lakinsa ja jos olen hissun kissun niin asiat voivat olla ok, mutta pullistella siellä ei voinut. Ihme kyllä, niin kuin usein katutasolla sain pukeutumiseni takia taas hiljaisen hyväksynnän eli kuuluin jonkinlaiseen friikkikastiin, mikä oli ihan ok katutasolla. Siellä sain olla rauhassa, kun kuljin valkoisissa new wave - pussihousuissa ja shakkiruudullinen takki päälläni tai mustissa PVC vetoketjuhousuissani.
© Petri Hakkarainen
MIKSI ITSETUHON TIE KIINNOSTI NIIN PALJON ENEMMÄN, KUIN NS. NORMAALI ELÄMÄ?
Heittäytyessään kohti sitä, mitä ei tiedä joutuu henkilö hetken aikaa riippumaan loputtoman Armon varassa, sillä miksi muuksi voi kutsua sitä, jota ei saa kiinni, jota ei ymmärrä, jonka aistii jotenkin, mutta joka ei mitään paljasta ja joka panee sinut etsimään välitiloja, jossa lainalaisuudet eivät päde ja on pakko turvautua ei - mihinkään – ja silloin, vain silloin hetken ajan saa välähdyksen Ikuisuudesta ja toivoo sen hetken, että se jokin ottaisi vastaansa, eikä enää tarvitsisi olettaa, kokea, etsiä, hengittää, rakastella, juoda vetää huumeita tms.
Täydellisen antautumisen kaipuu. Katoamisen Mysteeri.
Suloinen Itsetuho!
Yksi ainoa Sallyn krapulassa esittämä aforismi sitä ympäröivine tunnetiloineen ylittää koko Kulttuurimme tähänastiset saavutukset, mutta miten sitä voisi todistaa epäilevälle mielelle, joka hakee Kulttuurista ja Olemassaolosta jotain muuta tarkoitusta, kuin Rakkauden Ikuiset Hetket. Kiitos niistä.
Noita hetkiä ei koskaan voi liittää Kulttuuriin, ei ennen kuin Kulttuuri on lopullisesti Tuhottu (joka on ehkä syvin tarkoitukseni) ja Olemassaolo on muuttunut Olemassaolon Taiteeksi..
Oppilas tulee Zen - mestarin luo ja kysyy tältä: ” mestari minulla on sellainen ja sellainen vaiva ja tunnen niin ja niin, miten voisin saavuttaa Buddhan (tilan) oi Mestari?
Mestari katsahtaa oppilaaseen ja kysyy polvistuneelta oppilaalta - minkä avulla tiedät tuon kaiken? Oppilas nostaa päätään ihmettelevän näköisenä
” Mitä tarkoitatte oi Mestari ”
Mestari kysyy edelleen tiukkaan sävyyn: ” minkä avulla tiedät, että sinulla on sellainen ja sellainen vaiva ja tunnet niin ja niin? ”
Oppilas sanoo hämmentyneenä: ” en ymmärrä Mestari! ”
Mestari sanoo toiselle palvelijalleen: ” potki tuo typerä koira ulos täältä - hän ei totisesti ansaitse Buddhan tilaa ”
Tämä älykkäälle lukijalle riittää perusteluiksi.
Muille muuta, tai sitten ei.
© Petri Hakkarainen
Täydellisen antautumisen kaipuu. Katoamisen Mysteeri.
Suloinen Itsetuho!
Yksi ainoa Sallyn krapulassa esittämä aforismi sitä ympäröivine tunnetiloineen ylittää koko Kulttuurimme tähänastiset saavutukset, mutta miten sitä voisi todistaa epäilevälle mielelle, joka hakee Kulttuurista ja Olemassaolosta jotain muuta tarkoitusta, kuin Rakkauden Ikuiset Hetket. Kiitos niistä.
Noita hetkiä ei koskaan voi liittää Kulttuuriin, ei ennen kuin Kulttuuri on lopullisesti Tuhottu (joka on ehkä syvin tarkoitukseni) ja Olemassaolo on muuttunut Olemassaolon Taiteeksi..
Oppilas tulee Zen - mestarin luo ja kysyy tältä: ” mestari minulla on sellainen ja sellainen vaiva ja tunnen niin ja niin, miten voisin saavuttaa Buddhan (tilan) oi Mestari?
Mestari katsahtaa oppilaaseen ja kysyy polvistuneelta oppilaalta - minkä avulla tiedät tuon kaiken? Oppilas nostaa päätään ihmettelevän näköisenä
” Mitä tarkoitatte oi Mestari ”
Mestari kysyy edelleen tiukkaan sävyyn: ” minkä avulla tiedät, että sinulla on sellainen ja sellainen vaiva ja tunnet niin ja niin? ”
Oppilas sanoo hämmentyneenä: ” en ymmärrä Mestari! ”
Mestari sanoo toiselle palvelijalleen: ” potki tuo typerä koira ulos täältä - hän ei totisesti ansaitse Buddhan tilaa ”
Tämä älykkäälle lukijalle riittää perusteluiksi.
Muille muuta, tai sitten ei.
© Petri Hakkarainen
THE ART OF EXISTENCE - JULISTUS
Julistan ihmiskunnan lopullisen Renessanssin tulleeksi ja me olimme sen Ensimmäiset Airueet. Epäilkööt epäilijät muut iloitkoon! Miten me olisimme muuten voineet olla, kuin yhtä inhimillisiä, kuin kaikki tekin, sehän on rakkauden laki, sillä Jumalissa ei ole Inhimillisyyttä, ne vain toteuttavat Jumalaista luontoaan, kuten eläimetkin, mutta ihmisen erehdykseen syntyminen edellytti meiltä samaa houkan roolia, kuin teiltäkin!
Me vain olimme sormituntuman päässä ihmeestä ja tiedostamatta tiedostimme sen ja niin meistä tuli Olemassaolon Taidetta.
Perustelu: Sanon tämän, siksi se on Totta.
Siihen ei ole enää mitään lisättävää tai sitten olette Ateisteja, ettekä usko Täydellisyyteen ja Ihmeisiin. Julistaudun Itse Ihmeeksi.
Olen.
Floyd Superstarin magneettinen laskelmoitu viehätysvoima olisi kalventanut Eddie Sedgwickin - me muut olimme ehkä himmeämpiä ulkoiselta loistoltamme, mutta olimme kaikessa Pop - Art - maisessa keinotekoisuudessamme niin ihanasti omia itsejämme.
Miten kaunista kaikki onkaan - miten kaunista kaikki olikaan.
Ei ole keinoa kirjoittaa, ei muistoa, ei valokuvaa - olen olemassa, kaikki on tapahtunut ja nyt sen utu leijuu jossain savuverhon kaltaisena, mutta Olemassaolon Taiteen Täydellistä Julistamista ei voida enää estää, sillä se tapahtui kaikkialla yhtäaikaa, niin kuin kaikki muukin, mutta kun Tietoisuuden Kaikkiallista Olevaisuutta ei Kristillisessä Kulttuurissa tunnusteta saati sitten Itsen kautta tunneta voi vain vakuuttaa aistielimille ja katoavalle järjelle, että Kultainen Aikakausi on jo täällä - me olimme sen runollisia alkumetrejä; Timanttikoiria ja Kulkijoita, joita Tuuli kuljetti; joku voisi pilkallisesti sanoa, että nämä olivat vain ajallemme tyypillisiä Rock n Roll unelmia, mutta tämä asia ei ole näin, sillä meidät valtasi varmuus - jokin, joka ylitti epäilyt ja hetken aikaa olimme Enkelten joukossa, jossa epäilystä ei esiinny.
Amen.
Kukaan ei voi enää teoretisoida tämän jälkeen - kun Olemassaolon Manifesti kuullaan ihmiskunta huokaa syvään helpotuksesta ja sanoo; kiitos, Totuus tekee meidät Vapaiksi, sillä meillä on kaikilla ollut sydämissämme tunne, että pyyteetön Olemassaolon hyväksyminen on Rakkautta, joka taas on Jumala - Itse, mutta sen todistelun loppuminen on Uskonnon loppuminen ja käsitteiden sammuminen ja Teologit lakaistaan, kuin pölyhiukkaset Ymmärryksen Portailta ja Veljeys koittaa jälleen.
Me olimme Totta ja se alkoi silloin, koska se ilmaantui silloin; epäilisin jos väittäisin, ettei näin ole (miten voi kukaan tätä kiistää ? )
Silloin (niin kuin on tietysti aina ollutkin) huomaamme, että se, mitä olemme kutsuneet Kulttuuriksi ei koskaan olekaan ollut sitä vaan Kävely, Haistelu ja Ihmettely ovat Jumalaisia tekoja, joita Rakkaus suorittaa.
( Reflektoivan Tietoisuuden katoamista ei voi käsittää, sillä silloin ei ole enää ketään, joka voi käsittää, mutta kaikki ON jälleen )
Ihmeiden ihme, että neljä täydellisen erilaista yksilöä istuu Veljellisessä Ymmärryksessä keskenään ja keskustelee kokaiinin siivittämänä maailmankaikkeuden ihmeistä.
Vaivanamme ovat haaskalinnut ja näpertäjät, joiden täytyy kilpailla ja sillä tavalla kukistaa jokainen luonnollisen, jumalaisen lahjakkuuden ilmentymä, sillä jokainen tällainen ilmentymä katoaa heti, kun siihen suuntaa Epäilevän Katseen tai Analyyttisen Älyn pistoksen. Te ette voi koskaan kiistää sen Rakkauden Olemassaoloa !
Katso ruohoa, kun se heiluu tuulessa:
Missä kohdassa voit analysoida sen liikettä - katso tiiviisti ja ymmärrä - kaikki asiat ovat ihmeitä - niin myös me neljä ratsastajaa, joita Olemassaolo kuljetti.( Sally, Floyd, Delay, ilman teitä ei olisi mahdollista puhua Veljeydestä, vaikka Aika onkin pyyhkinyt ylitsemme )
Usein Helsingissä istuessamme Floyd Superstarin kanssa tunsimme, kuinka Kultainen Kupu laskettiin päällemme ja meidät eristettiin muista ihmisistä, jollain näkymättömällä, mutta silti olevaisella sillä sen tunsi ja joskus jopa näkikin ”sisäisillä” silmillään ja ihmiset katsoivat puoleemme oudoksuen - tuolloin huumaava rakkauden ja onnen tunne valtasi meidät ja tiesimme olevamme Jumalan Poikia.
Kutsuimme tuota salaperäistä alkuvoimaa tai mysteeriä Businekseksi, ettemme olisi tahranneet sitä kirkollisilla ulosteilla tai uskonnollisilla käsitteillä.
© Petri Hakkarainen
Me vain olimme sormituntuman päässä ihmeestä ja tiedostamatta tiedostimme sen ja niin meistä tuli Olemassaolon Taidetta.
Perustelu: Sanon tämän, siksi se on Totta.
Siihen ei ole enää mitään lisättävää tai sitten olette Ateisteja, ettekä usko Täydellisyyteen ja Ihmeisiin. Julistaudun Itse Ihmeeksi.
Olen.
Floyd Superstarin magneettinen laskelmoitu viehätysvoima olisi kalventanut Eddie Sedgwickin - me muut olimme ehkä himmeämpiä ulkoiselta loistoltamme, mutta olimme kaikessa Pop - Art - maisessa keinotekoisuudessamme niin ihanasti omia itsejämme.
Miten kaunista kaikki onkaan - miten kaunista kaikki olikaan.
Ei ole keinoa kirjoittaa, ei muistoa, ei valokuvaa - olen olemassa, kaikki on tapahtunut ja nyt sen utu leijuu jossain savuverhon kaltaisena, mutta Olemassaolon Taiteen Täydellistä Julistamista ei voida enää estää, sillä se tapahtui kaikkialla yhtäaikaa, niin kuin kaikki muukin, mutta kun Tietoisuuden Kaikkiallista Olevaisuutta ei Kristillisessä Kulttuurissa tunnusteta saati sitten Itsen kautta tunneta voi vain vakuuttaa aistielimille ja katoavalle järjelle, että Kultainen Aikakausi on jo täällä - me olimme sen runollisia alkumetrejä; Timanttikoiria ja Kulkijoita, joita Tuuli kuljetti; joku voisi pilkallisesti sanoa, että nämä olivat vain ajallemme tyypillisiä Rock n Roll unelmia, mutta tämä asia ei ole näin, sillä meidät valtasi varmuus - jokin, joka ylitti epäilyt ja hetken aikaa olimme Enkelten joukossa, jossa epäilystä ei esiinny.
Amen.
Kukaan ei voi enää teoretisoida tämän jälkeen - kun Olemassaolon Manifesti kuullaan ihmiskunta huokaa syvään helpotuksesta ja sanoo; kiitos, Totuus tekee meidät Vapaiksi, sillä meillä on kaikilla ollut sydämissämme tunne, että pyyteetön Olemassaolon hyväksyminen on Rakkautta, joka taas on Jumala - Itse, mutta sen todistelun loppuminen on Uskonnon loppuminen ja käsitteiden sammuminen ja Teologit lakaistaan, kuin pölyhiukkaset Ymmärryksen Portailta ja Veljeys koittaa jälleen.
Me olimme Totta ja se alkoi silloin, koska se ilmaantui silloin; epäilisin jos väittäisin, ettei näin ole (miten voi kukaan tätä kiistää ? )
Silloin (niin kuin on tietysti aina ollutkin) huomaamme, että se, mitä olemme kutsuneet Kulttuuriksi ei koskaan olekaan ollut sitä vaan Kävely, Haistelu ja Ihmettely ovat Jumalaisia tekoja, joita Rakkaus suorittaa.
( Reflektoivan Tietoisuuden katoamista ei voi käsittää, sillä silloin ei ole enää ketään, joka voi käsittää, mutta kaikki ON jälleen )
Ihmeiden ihme, että neljä täydellisen erilaista yksilöä istuu Veljellisessä Ymmärryksessä keskenään ja keskustelee kokaiinin siivittämänä maailmankaikkeuden ihmeistä.
Vaivanamme ovat haaskalinnut ja näpertäjät, joiden täytyy kilpailla ja sillä tavalla kukistaa jokainen luonnollisen, jumalaisen lahjakkuuden ilmentymä, sillä jokainen tällainen ilmentymä katoaa heti, kun siihen suuntaa Epäilevän Katseen tai Analyyttisen Älyn pistoksen. Te ette voi koskaan kiistää sen Rakkauden Olemassaoloa !
Katso ruohoa, kun se heiluu tuulessa:
Missä kohdassa voit analysoida sen liikettä - katso tiiviisti ja ymmärrä - kaikki asiat ovat ihmeitä - niin myös me neljä ratsastajaa, joita Olemassaolo kuljetti.( Sally, Floyd, Delay, ilman teitä ei olisi mahdollista puhua Veljeydestä, vaikka Aika onkin pyyhkinyt ylitsemme )
Usein Helsingissä istuessamme Floyd Superstarin kanssa tunsimme, kuinka Kultainen Kupu laskettiin päällemme ja meidät eristettiin muista ihmisistä, jollain näkymättömällä, mutta silti olevaisella sillä sen tunsi ja joskus jopa näkikin ”sisäisillä” silmillään ja ihmiset katsoivat puoleemme oudoksuen - tuolloin huumaava rakkauden ja onnen tunne valtasi meidät ja tiesimme olevamme Jumalan Poikia.
Kutsuimme tuota salaperäistä alkuvoimaa tai mysteeriä Businekseksi, ettemme olisi tahranneet sitä kirkollisilla ulosteilla tai uskonnollisilla käsitteillä.
© Petri Hakkarainen
Flashback
Floyd Superstar, Pete Europa, Grandma Delay ja Sally Flesh istuivat Amsterdamissa yhdessä huoneessa, joka oli täynnään nuoruuden etsivää rakkautta ja antaumuksen paloa - koska näillä henkilöillä ei ollut mitään epäilyjä siitä, etteivätkö he olisi olleet Neroja he olivat Neroja - vaikkakin Rakkauden Ylenpalttisuus sai joskus Delayn epäilemään, sillä hän tutkiskeli syvällä sielunsa saloja, eikä usein ollut valmis avautumaan Rakkauden Hyökyaaltoihin.
Keskustelut kulkivat spiraaleina, noudattaen vanhaa, ehkä ikuista muotoa, jolloin maailmalla ei ollut vielä rationaalisia rajoja. Yhtä, yhdessä, samanarvoisina, etsien, hakien, luodaten, heijastaen - mysteerin kutkuttavalla äärellä tuo pieni heimo hengitti Rakkauden Usvaa. Merkille pantiin: oli syntymässä Uusi Taide, Uusi Aikakausi, jonka Profeettoja he tulisivat olemaan. Uusi Taide oli nimeltään: The Art of Existence ja se oli lopullisuuden taidemuoto, sillä sen syntymän ja julistamisen jälkeen ei olisi enää mitään mitä pitäisi tehdä, puhua tai esittää.
Me julistimme itsemme TÄYDELLISEKSI TAITEEKSI!
Tämä oli alku Suomalaisessa Kulttuurissa, kuten myös Maailmalla syntyvälle uudelle Aikakaudelle, jolle ominaista olisi Olemassaolo Täydellisenä Itsenään.
Muinaiset Näkijät kutsuivat tuota aikaa Valaistumisen Ajaksi tai toiset sanoivat sitä Vesimiehen Ajaksi, mutta me löysimme sen ensimmäisinä, otimme haltuun sen ytimen, jota emme voineet ottaa haltuun ja muutuimme Timanttikoirista Liskojen Kautta Täydelliseksi Taiteeksi; älkööt kukaan pilkatko tai epäilkö, sillä me palautamme Teille Ihmiskunnan alkuperäisen kauneuden ja arvon joka on: OLLA OLEMASSA.
Vailla erillistä näyttöä, nimeä tai taidemuotoa me rakastimme toisiamme ja keskustelimme Hengessä ja Rakkauden tilassa ja parveilimme kuin kärpäset innokkaina Täydellisyyden ympärillä. Ollen sitä, mutta vielä ehkä täysin käsittämättä sitä.( oikea ilmaisu: luopua sen käsittämisen tarpeesta )
Toiset sanoivat, että meidän läsnäolomme oli sietämätön, sitä ei voinut joskus kestää - me murskasimme ihmisiltä heidän suojakuorensa laiskojen haukotteluiden säestyksellä ja syöksimme heidät alkupimeyteen näkemään oman typerän näennäisyytensä toivottomuuden.
Rajoittamattoman Rakkauden Voima
© Petri Hakkarainen
Keskustelut kulkivat spiraaleina, noudattaen vanhaa, ehkä ikuista muotoa, jolloin maailmalla ei ollut vielä rationaalisia rajoja. Yhtä, yhdessä, samanarvoisina, etsien, hakien, luodaten, heijastaen - mysteerin kutkuttavalla äärellä tuo pieni heimo hengitti Rakkauden Usvaa. Merkille pantiin: oli syntymässä Uusi Taide, Uusi Aikakausi, jonka Profeettoja he tulisivat olemaan. Uusi Taide oli nimeltään: The Art of Existence ja se oli lopullisuuden taidemuoto, sillä sen syntymän ja julistamisen jälkeen ei olisi enää mitään mitä pitäisi tehdä, puhua tai esittää.
Me julistimme itsemme TÄYDELLISEKSI TAITEEKSI!
Tämä oli alku Suomalaisessa Kulttuurissa, kuten myös Maailmalla syntyvälle uudelle Aikakaudelle, jolle ominaista olisi Olemassaolo Täydellisenä Itsenään.
Muinaiset Näkijät kutsuivat tuota aikaa Valaistumisen Ajaksi tai toiset sanoivat sitä Vesimiehen Ajaksi, mutta me löysimme sen ensimmäisinä, otimme haltuun sen ytimen, jota emme voineet ottaa haltuun ja muutuimme Timanttikoirista Liskojen Kautta Täydelliseksi Taiteeksi; älkööt kukaan pilkatko tai epäilkö, sillä me palautamme Teille Ihmiskunnan alkuperäisen kauneuden ja arvon joka on: OLLA OLEMASSA.
Vailla erillistä näyttöä, nimeä tai taidemuotoa me rakastimme toisiamme ja keskustelimme Hengessä ja Rakkauden tilassa ja parveilimme kuin kärpäset innokkaina Täydellisyyden ympärillä. Ollen sitä, mutta vielä ehkä täysin käsittämättä sitä.( oikea ilmaisu: luopua sen käsittämisen tarpeesta )
Toiset sanoivat, että meidän läsnäolomme oli sietämätön, sitä ei voinut joskus kestää - me murskasimme ihmisiltä heidän suojakuorensa laiskojen haukotteluiden säestyksellä ja syöksimme heidät alkupimeyteen näkemään oman typerän näennäisyytensä toivottomuuden.
Rajoittamattoman Rakkauden Voima
© Petri Hakkarainen
Helsinki
80 - luvun alku oli kuin jonkinlainen helminauhan nauha – sen avoin pää odotti valmiina erilaisia helmiä ja niitä alkoi sitten uuden vapautumisen myötä pujottautua yhteen. On vaikea sanoa mikä se maaginen tai magneettinen voima oli joka veti niin paljon erilaisia ihmisiä silloin yhteen.
En tiedä mitään muuta aikaa Helsingissä, jossa juhlimassa olisi yhtä aikaa käynyt rokkareita, punkkareita, teddy – poikia, futuristeja, näyttelijöitä, taiteilijoita, tanssijoita, teatteri – ihmisiä, poliitikkoja prätkäjätkiä ja järjestöihmisiä – designereiden ja opiskelijoiden ohella… 1982 alkaneissa Lepakon Yöbileissä kaikki nämä erilaiset ihmisryhmät juhlivat suurin piirtein sulassa sovussa… siis, tarkoitan että siihen astihan Helsinki oli ollut paikka, jossa jokaisella nakkikioskilla yöllä tapeltiin ja niissä muutamassa diskossa, joita oli sai pelätä jos kulki vaaleissa housuissa tai valkoisissa kengissä tai oli jotain vähänkään poikkeavaa päällä… ja pitää myös muistaa, että homoseksuaalisuus oli rikos ja homot kaduilla yleistä riistaa, joiden päälle kuka tahansa voi hyökätä, joten mitenkään suvaitsevainen paikka Stadi ei todellakaan ollut.
” Tämä kaikki kuuluu siihen historialliseen eurooppalaisuuteen, ”kulttuuriin” jonka nimissä kaikki väkivalta nykyään suoritetaan. Jokainen sodanjulistus allekirjoitetaan ”kulttuurin” nimessä. papit puolustavat kristinuskoa ”kulttuurin” takia; fasismi tahtoo tuhota bolsevismin ”kulttuurin” pelastamiseksi; demokratia syyttää fasismia pyhimpien eurooppalaisten ”kulttuuri” – perinteiden tuhoamisesta; kommunismi julistautuu uuden ”kulttuurin” perustajaksi ja vanhan ”kulttuurin” temppelin rahainvaihtajien karkoittajaksi…”
Olavi Paavolainen; Valitus Teokset, Pako s 113
Viimeksi Stadi oli ollut suvaitsevainen paikka joskus Maailmansotien välillä, silloin kun Tulenkantajat moderneina kaupunkilaisina toivat Helsinkiä maailmankartalle Pariisin, Wienin ja New Yorkin rinnalle
Ensimmäinen sääntö elämässä voisi kai kuulua näin: Jokainen haluaa olla oma itsensä, vapaasti, vailla häpeää ja iloita omasta itsestään… oikeastaan tämä lause pitäisi sisällyttää kaikkien maailman uskontojen ytimiin sen vitun litanian sijasta, jossa kielletään kaikki… sen takia meidän piti myös alkaa kirjoittaa The Book Of Books: ia eli teosta, jossa luetellaan värikkäällä tavalla totuuksia; kuten älä ole tyhmä tai älä ole hidas – asioita, joita me Floydin kanssa vihattiin…joten ei ihme että, kun Punk oli vähän raivannut alustaa ja ruohonjuuritasolla oli alkanut kaikenlaista liikehdintää niin koko sen ajan ilmapiirissä alkoi tapahtua jotain avautumista – sille vain oli jonkin aikakauden tilaus.
Tällaisia salaperäisiä avautumisia tapahtuu aika ajoin – yleensä noin kymmenen vuoden välein, joskus harvemmin – tämä siis tarkoittaa vain tätä modernia aikaa – historiassa asiat kestivät kauemmin avautua eli tarkoitan tällä nyt esim. jotain itsenäisyyden saavuttamisia, uskontojen valtakausia tai poliittisten järjestelmien kausia… ne ovat eri asia.
Nämä salaperäiset ajan hengen avautumiset koskevat yleensä sitä mitä kutsutaan undergroundiksi eli joksikin joka nousee maan alta… sanahan viittaa vielä piilossa olevaan tai piilotettavaan eli underground on kuin siemen yhteiskunnassa, joka kertoo uuden sadon noususta – siitä, mitä kohta tulee olemaan ihmisten elämässä tai se paljastaa jotain, mikä on kätkettyä, piilossa ja 1980 – luvun alussa Suomessa ihan v… n monta asiaa oli kätkettynä, piilossa tai odottamassa kukkaan puhkeamista.
Oikeastaan voisi sanoa, että Suomessa ei mitään muuta ollutkaan kuin kätkettyä, joten undergroundille oli siis psyykkinen tilaus.
Yksi tämän painekattilan (Suomi) valheista oli se, että suomalaiset olivat hörhöjuntteja, jotka olivat saaneet sivistyksen ruotsalaisilta ja siksi olimme kansana aivan skeidaa – jopa siinä määrin, että Ruotsin fasistivaltiossa – jota kaikki varauksettomasti ihailivat jo pelkästään elintason ja ABBA; n takia meitä suomalaisia oltiin mm. steriloitu jo pitkään ties mistä syystä milloinkin… no ja uskonto oli sitten toinen samanlainen kivireki.
Suomi oli vielä 1970 – luvulla niin liikuttavan Luterilainen pyhättö, että Punk herätti todellakin ihan yleistä debattia siitä, että meidän sielumme on tuhoutumassa Saatanan ovelaan juoneen päästää Johnny Rotten lavalle. Hannu Salaman oikeudenkäynnistä ei kuitenkaan ollut hirveän pitkä aika ja valheellisen yhtenäiskulttuurin ihmemaassa ”standardi” oli olla keskiverto, nuivakka peräreikä, joka puhui poliittisesti korrektia kieltä (lupa siihen oli saatu Neuvostoliitolta) lipoi nöyränä ylemmän ahteria (malli oli saatu ruotsalaisten nuolemisesta) ja piiskasi itseään nöyryydellä ja itsesensuurilla (idea saatu Kirkolta ja papistolta), joka johti mm. munattomuuteen, viinanjuomiseen ja synnillisyyteen – jotka asiat sitten olivat erinomaisen hyvä syy sitten tappaa itsensä!
Eli siis keskiverto – suomalaisuuteen kuului kyykkykävely, ainainen itsensä vähättely ja naapurin valtava kadehtiminen…joten Suomessa todella oli tilaa undergroundin voimalle ja jotain alkoi sitten kiteytyä tuon Punkin ensimmäisen aallon innoittamana
© Petri Hakkarainen
En tiedä mitään muuta aikaa Helsingissä, jossa juhlimassa olisi yhtä aikaa käynyt rokkareita, punkkareita, teddy – poikia, futuristeja, näyttelijöitä, taiteilijoita, tanssijoita, teatteri – ihmisiä, poliitikkoja prätkäjätkiä ja järjestöihmisiä – designereiden ja opiskelijoiden ohella… 1982 alkaneissa Lepakon Yöbileissä kaikki nämä erilaiset ihmisryhmät juhlivat suurin piirtein sulassa sovussa… siis, tarkoitan että siihen astihan Helsinki oli ollut paikka, jossa jokaisella nakkikioskilla yöllä tapeltiin ja niissä muutamassa diskossa, joita oli sai pelätä jos kulki vaaleissa housuissa tai valkoisissa kengissä tai oli jotain vähänkään poikkeavaa päällä… ja pitää myös muistaa, että homoseksuaalisuus oli rikos ja homot kaduilla yleistä riistaa, joiden päälle kuka tahansa voi hyökätä, joten mitenkään suvaitsevainen paikka Stadi ei todellakaan ollut.
” Tämä kaikki kuuluu siihen historialliseen eurooppalaisuuteen, ”kulttuuriin” jonka nimissä kaikki väkivalta nykyään suoritetaan. Jokainen sodanjulistus allekirjoitetaan ”kulttuurin” nimessä. papit puolustavat kristinuskoa ”kulttuurin” takia; fasismi tahtoo tuhota bolsevismin ”kulttuurin” pelastamiseksi; demokratia syyttää fasismia pyhimpien eurooppalaisten ”kulttuuri” – perinteiden tuhoamisesta; kommunismi julistautuu uuden ”kulttuurin” perustajaksi ja vanhan ”kulttuurin” temppelin rahainvaihtajien karkoittajaksi…”
Olavi Paavolainen; Valitus Teokset, Pako s 113
Viimeksi Stadi oli ollut suvaitsevainen paikka joskus Maailmansotien välillä, silloin kun Tulenkantajat moderneina kaupunkilaisina toivat Helsinkiä maailmankartalle Pariisin, Wienin ja New Yorkin rinnalle
Ensimmäinen sääntö elämässä voisi kai kuulua näin: Jokainen haluaa olla oma itsensä, vapaasti, vailla häpeää ja iloita omasta itsestään… oikeastaan tämä lause pitäisi sisällyttää kaikkien maailman uskontojen ytimiin sen vitun litanian sijasta, jossa kielletään kaikki… sen takia meidän piti myös alkaa kirjoittaa The Book Of Books: ia eli teosta, jossa luetellaan värikkäällä tavalla totuuksia; kuten älä ole tyhmä tai älä ole hidas – asioita, joita me Floydin kanssa vihattiin…joten ei ihme että, kun Punk oli vähän raivannut alustaa ja ruohonjuuritasolla oli alkanut kaikenlaista liikehdintää niin koko sen ajan ilmapiirissä alkoi tapahtua jotain avautumista – sille vain oli jonkin aikakauden tilaus.
Tällaisia salaperäisiä avautumisia tapahtuu aika ajoin – yleensä noin kymmenen vuoden välein, joskus harvemmin – tämä siis tarkoittaa vain tätä modernia aikaa – historiassa asiat kestivät kauemmin avautua eli tarkoitan tällä nyt esim. jotain itsenäisyyden saavuttamisia, uskontojen valtakausia tai poliittisten järjestelmien kausia… ne ovat eri asia.
Nämä salaperäiset ajan hengen avautumiset koskevat yleensä sitä mitä kutsutaan undergroundiksi eli joksikin joka nousee maan alta… sanahan viittaa vielä piilossa olevaan tai piilotettavaan eli underground on kuin siemen yhteiskunnassa, joka kertoo uuden sadon noususta – siitä, mitä kohta tulee olemaan ihmisten elämässä tai se paljastaa jotain, mikä on kätkettyä, piilossa ja 1980 – luvun alussa Suomessa ihan v… n monta asiaa oli kätkettynä, piilossa tai odottamassa kukkaan puhkeamista.
Oikeastaan voisi sanoa, että Suomessa ei mitään muuta ollutkaan kuin kätkettyä, joten undergroundille oli siis psyykkinen tilaus.
Yksi tämän painekattilan (Suomi) valheista oli se, että suomalaiset olivat hörhöjuntteja, jotka olivat saaneet sivistyksen ruotsalaisilta ja siksi olimme kansana aivan skeidaa – jopa siinä määrin, että Ruotsin fasistivaltiossa – jota kaikki varauksettomasti ihailivat jo pelkästään elintason ja ABBA; n takia meitä suomalaisia oltiin mm. steriloitu jo pitkään ties mistä syystä milloinkin… no ja uskonto oli sitten toinen samanlainen kivireki.
Suomi oli vielä 1970 – luvulla niin liikuttavan Luterilainen pyhättö, että Punk herätti todellakin ihan yleistä debattia siitä, että meidän sielumme on tuhoutumassa Saatanan ovelaan juoneen päästää Johnny Rotten lavalle. Hannu Salaman oikeudenkäynnistä ei kuitenkaan ollut hirveän pitkä aika ja valheellisen yhtenäiskulttuurin ihmemaassa ”standardi” oli olla keskiverto, nuivakka peräreikä, joka puhui poliittisesti korrektia kieltä (lupa siihen oli saatu Neuvostoliitolta) lipoi nöyränä ylemmän ahteria (malli oli saatu ruotsalaisten nuolemisesta) ja piiskasi itseään nöyryydellä ja itsesensuurilla (idea saatu Kirkolta ja papistolta), joka johti mm. munattomuuteen, viinanjuomiseen ja synnillisyyteen – jotka asiat sitten olivat erinomaisen hyvä syy sitten tappaa itsensä!
Eli siis keskiverto – suomalaisuuteen kuului kyykkykävely, ainainen itsensä vähättely ja naapurin valtava kadehtiminen…joten Suomessa todella oli tilaa undergroundin voimalle ja jotain alkoi sitten kiteytyä tuon Punkin ensimmäisen aallon innoittamana
© Petri Hakkarainen
Päivän kapakkakierroksella sitten oli sattunut jostain syystä niin – emme kyllä käsittäneet mitenkään tapahtumien logiikkaa, mutta sehän nyt kai on sanomattakin selvä. Sally oli ensin istuskellut Akkun asunnon ikkunassa huudellen jotain James Dean tai Morrison – tyyppisiä kapinallisia iskulauseita jalankulkijoille; melkein tippunut ikkunasta ja kun lähdimme menemään jäänyt vielä jostain syystä roikkumaan sinne jälkeemme – ei montaa minuuttia, mutta tarpeeksi monta, että olimme jo ehtineet jo vaihtaa universaalia taajuutta ja poistua johonkin toiseen ulottuvuuteen.
Sally oli sitten lähtenyt perään – tapansa mukaan kireissä valkoisissa farkuissaan, niittivyössä, silkkitakissa ja pihalla kuin lumiukko. Sallylla oli erikoiset silmät – niistä tosiaan näki, kun hän oli sekaisin – ne olivat sellaiset leijonan karvan väriset – ihmeen kullanruskeat ja pomppivat pitkin kasvoja villisti samalla, kun hän haroi jatkuvasti hiuksiaan – pelkäsimme kaikki että ne, siis hiukset, eivät silmät tippuvat kokonaan jossain vaiheessa, you know, niin kuin papukaijoilla, kun ne nyppivät itsensä neuroosissa kaljuiksi - niin neuroottisesti hän suki ja veteli niitä jatkuvasti. Kaiken tämän takia Sallylle annettiin nimeksi ”sähköjänis” ja sitä hän kyllä toisiaan oli – tuo friikahtanut entinen kokoomusnuori… niin sekin vielä.
Oli tosi arvoituksellista miten Sally oli nyt Sally, mutta kaipa meissä kaikissa oli oma, pimeä puolemme..
Sally siis oli lähtenyt pari minuuttia meidän jälkeemme ulos luullen olevansa vielä samassa taajuuskentässä, mutta sehän oli tietysti paha harhakuvitelma – hetken päästä hän jo harhaili jossain Damin pääkatujen varrella ja juoksi kapakasta toiseen tullen hetki hetkeltä yhä hysteerisemmäksi.
Jokaisessa kapakassa hän pysähtyi oven suuhun pyöritteli noita kullankeltaisia, epämääräisiä sädepalloja, nyki tukkaansa, lipoi huuliaan ja mumisi jotain outoa.
Sitten sekopäisenä hän rynnisti vihdoin erääseen baariin ja huusi ihmisille täyteen ääneen: ”Have you seen my friends the black one and the white one!?” Kysymys oli tietysti ultra- typerä, koska hän siis tarkoitti mustahiuksista ja valkohiuksista ystäväänsä eli Peteä ja Floydia, mutta siinä tajunnan tilassa tuo oli parasta kuvauksellisesti, mihin hän pystyi. Kapakka vaikeni ja kaikki tuijottivat häntä, josta Sally tietysti hermostui yhä enemmän ja alkoi kokonaan friikahtaa ja se taas ei ole kovin hauskaa yksin vieraassa kaupungissa sienipäissään…hän alkoi nyyhkyttää…
Eräs ystävällinen mies, jonka aikeet saattoivat jopa olla aivan kunnialliset otti sitten Sallya olkapäistä ja talutti hänet pöytään ja sano hänelle ” Take it easy my friend - I ll buy you a drink” mihin Sally tietysti heti suostui…
Mutta miten helvetissä hän yhtäkkiä sitten oli siinä meidän vieressämme ja miten olimme löytäneet hänet tai hän meidät – käsittääkseni kellään ei ole siitä minkäänlaista tietoa. Jossain vaiheessa hän vain ilmestyi vaahto suussa kämpän ovelle ja sönkötti jotain käsittämätöntä ja rauhoittui sitten vähitellen.
Tuohon aikaan oli ihan normaalia että asiat tai henkilöt ilmaantuivat tai katosivat yllättäen ja taas popsahtivat jostain esiin uudelleen. Luulen, että olemassaolon luonne oli silloin toisenlainen kuin nykyään…
Sally oli sitten lähtenyt perään – tapansa mukaan kireissä valkoisissa farkuissaan, niittivyössä, silkkitakissa ja pihalla kuin lumiukko. Sallylla oli erikoiset silmät – niistä tosiaan näki, kun hän oli sekaisin – ne olivat sellaiset leijonan karvan väriset – ihmeen kullanruskeat ja pomppivat pitkin kasvoja villisti samalla, kun hän haroi jatkuvasti hiuksiaan – pelkäsimme kaikki että ne, siis hiukset, eivät silmät tippuvat kokonaan jossain vaiheessa, you know, niin kuin papukaijoilla, kun ne nyppivät itsensä neuroosissa kaljuiksi - niin neuroottisesti hän suki ja veteli niitä jatkuvasti. Kaiken tämän takia Sallylle annettiin nimeksi ”sähköjänis” ja sitä hän kyllä toisiaan oli – tuo friikahtanut entinen kokoomusnuori… niin sekin vielä.
Oli tosi arvoituksellista miten Sally oli nyt Sally, mutta kaipa meissä kaikissa oli oma, pimeä puolemme..
Sally siis oli lähtenyt pari minuuttia meidän jälkeemme ulos luullen olevansa vielä samassa taajuuskentässä, mutta sehän oli tietysti paha harhakuvitelma – hetken päästä hän jo harhaili jossain Damin pääkatujen varrella ja juoksi kapakasta toiseen tullen hetki hetkeltä yhä hysteerisemmäksi.
Jokaisessa kapakassa hän pysähtyi oven suuhun pyöritteli noita kullankeltaisia, epämääräisiä sädepalloja, nyki tukkaansa, lipoi huuliaan ja mumisi jotain outoa.
Sitten sekopäisenä hän rynnisti vihdoin erääseen baariin ja huusi ihmisille täyteen ääneen: ”Have you seen my friends the black one and the white one!?” Kysymys oli tietysti ultra- typerä, koska hän siis tarkoitti mustahiuksista ja valkohiuksista ystäväänsä eli Peteä ja Floydia, mutta siinä tajunnan tilassa tuo oli parasta kuvauksellisesti, mihin hän pystyi. Kapakka vaikeni ja kaikki tuijottivat häntä, josta Sally tietysti hermostui yhä enemmän ja alkoi kokonaan friikahtaa ja se taas ei ole kovin hauskaa yksin vieraassa kaupungissa sienipäissään…hän alkoi nyyhkyttää…
Eräs ystävällinen mies, jonka aikeet saattoivat jopa olla aivan kunnialliset otti sitten Sallya olkapäistä ja talutti hänet pöytään ja sano hänelle ” Take it easy my friend - I ll buy you a drink” mihin Sally tietysti heti suostui…
Mutta miten helvetissä hän yhtäkkiä sitten oli siinä meidän vieressämme ja miten olimme löytäneet hänet tai hän meidät – käsittääkseni kellään ei ole siitä minkäänlaista tietoa. Jossain vaiheessa hän vain ilmestyi vaahto suussa kämpän ovelle ja sönkötti jotain käsittämätöntä ja rauhoittui sitten vähitellen.
Tuohon aikaan oli ihan normaalia että asiat tai henkilöt ilmaantuivat tai katosivat yllättäen ja taas popsahtivat jostain esiin uudelleen. Luulen, että olemassaolon luonne oli silloin toisenlainen kuin nykyään…
Meille oli opetettu äidinmaidossa nöyrän kansan kerjäävää ja anteeksiantavaa asennetta – se oli kuin puusta tehty viitta hartioillamme. Siihen oli maalattu kirosanoja kuten syyllisyys, häpeä, vaatimattomuus, nöyryys, tottelevaisuus, yhdenmukaisuus. Tappajan käsi oli piirtänyt niitä historian kynällä… kuten Floyd myöhemmin lauloi The Nights of Iguanan kappaleessa ” The most uncomfortable feeling is when you feel ashamed…”
No tiet ovat joka tapauksessa outoja niille, jotka niitä lähtevät kävelemään. Ne ovat teitä, joissa seuraavaa askelta ei ole, vaan seuraava askel muotoutuu edellisen mukaan – vähän samaan tapaan kuin Jeesus pisti kaverinsa kävelemään aallokossa ja aika nopeasti tyypit upposivatkin sinne… jotain puuttui ilmeisesti?
Se hyvä kysymys on sitten se, että mikä sille tielle ajaa ja miksi kohtaa ne kaikki henkilöt sillä tiellä, jotka kohtaa – ja kuka vajoaa ja miksi? Siinä asvaltilla maatessamme, pakkelit lohkeilleena ja meikit pitkin poskia mieleen kohosi pakostakin perusviisaudet: ”Ah, paskana, mutta onnellinen” sekä sanonta: ”Elämä – kuolema – roskis” jotka nyt kuitenkin jos raaputtaa vähän pinnan alta sisälsivät hiukan enemmän, kuin tavallisten moukkien version asiasta.
Edellisenä iltapäivänä olimme saaneet N:ltä sieniä – N. oli damissa tekemässä jotain hommia ja oli tietysti törmännyt paikallisiin humuveikkoihin, joilta osti sitten kaikenlaisia tajuntatuotteita. Hän oli myös törmännyt suomalaiseen äijään, H: on, joka oli isomman luokan diileri – kilomiehiä ja piti asetta jatkuvasti mukana.
Siinähän N dekkariperinteestä tietoisena miehenä sitten roikkui lähellä mukana ja kuvitteli elävänsä jotain Sam Spade imitaatiota, jota tuotteiden maistelu tietysti elävöitti.
”Jumalten lihan” popsiminen oli edellisenä päivänä aiheuttanut pirunmoisen trillerin, kun olimme lähteneet vaeltelemaan kaupungille jotain hyvää baaria etsien.
Meikkasimme aamulla varmaan pari tuntia ja vedimme releet niskaan – Floydilla oli pitkä musta takki ja mustat tiukat nahkahousut ja joku hyvän näköinen kukkapaita, Delaylla kullanruskea tyylikäs puku, punainen tukka eräänlaisella irokeesilla ja tietysti aurinkolasit – ilman niitähän emme olleet koskaan… ainakin periaatteessa.
Muut riisuivat ne yleensä klubeilla, mutta minulla taas oli teetetyt täystummat pokat eli lasit vahvuuksilla, joista ei sopinut kurkistella sisään eli ei Njassa turhaan kutsunut minua Mustanaamioksi. Omasta mielestäni olin tietysti myös vähintään yhtä vaarallinen ja mystinen hahmo…siis vähintään.
© Petri Hakkarainen
No tiet ovat joka tapauksessa outoja niille, jotka niitä lähtevät kävelemään. Ne ovat teitä, joissa seuraavaa askelta ei ole, vaan seuraava askel muotoutuu edellisen mukaan – vähän samaan tapaan kuin Jeesus pisti kaverinsa kävelemään aallokossa ja aika nopeasti tyypit upposivatkin sinne… jotain puuttui ilmeisesti?
Se hyvä kysymys on sitten se, että mikä sille tielle ajaa ja miksi kohtaa ne kaikki henkilöt sillä tiellä, jotka kohtaa – ja kuka vajoaa ja miksi? Siinä asvaltilla maatessamme, pakkelit lohkeilleena ja meikit pitkin poskia mieleen kohosi pakostakin perusviisaudet: ”Ah, paskana, mutta onnellinen” sekä sanonta: ”Elämä – kuolema – roskis” jotka nyt kuitenkin jos raaputtaa vähän pinnan alta sisälsivät hiukan enemmän, kuin tavallisten moukkien version asiasta.
Edellisenä iltapäivänä olimme saaneet N:ltä sieniä – N. oli damissa tekemässä jotain hommia ja oli tietysti törmännyt paikallisiin humuveikkoihin, joilta osti sitten kaikenlaisia tajuntatuotteita. Hän oli myös törmännyt suomalaiseen äijään, H: on, joka oli isomman luokan diileri – kilomiehiä ja piti asetta jatkuvasti mukana.
Siinähän N dekkariperinteestä tietoisena miehenä sitten roikkui lähellä mukana ja kuvitteli elävänsä jotain Sam Spade imitaatiota, jota tuotteiden maistelu tietysti elävöitti.
”Jumalten lihan” popsiminen oli edellisenä päivänä aiheuttanut pirunmoisen trillerin, kun olimme lähteneet vaeltelemaan kaupungille jotain hyvää baaria etsien.
Meikkasimme aamulla varmaan pari tuntia ja vedimme releet niskaan – Floydilla oli pitkä musta takki ja mustat tiukat nahkahousut ja joku hyvän näköinen kukkapaita, Delaylla kullanruskea tyylikäs puku, punainen tukka eräänlaisella irokeesilla ja tietysti aurinkolasit – ilman niitähän emme olleet koskaan… ainakin periaatteessa.
Muut riisuivat ne yleensä klubeilla, mutta minulla taas oli teetetyt täystummat pokat eli lasit vahvuuksilla, joista ei sopinut kurkistella sisään eli ei Njassa turhaan kutsunut minua Mustanaamioksi. Omasta mielestäni olin tietysti myös vähintään yhtä vaarallinen ja mystinen hahmo…siis vähintään.
© Petri Hakkarainen
Syöksyminen ulos Kekkoslovakiasta
Mitä helvetin hyötyä on siitä, että elää ”vaarallisesti”? No eihän me eletty vaarallisesti – elämä vain oli sellaista. Elämässä on ikään kuin eri ”tasoja”, jotka varsinaisesti eivät ole tasoja, mutta jotka kuitenkin ovat yleensä horisontaalisti erillä toisistaan. Normaalisti tunnemme tällaiset rakenteet luokkayhteiskunnista mutta tosiasiassa koko elämä rakentuu sillä tavalla ja joidenkin on suoritettava Benji – hyppy – hyppy tuntemattomaan ns. turvallisen elämän ponnahduslaudalta.
Ei se ole edes valinta vaan jotain vain tapahtuu - välttämättömyys; initiaatio mielettömyyteen, pelon ja kaaoksen kohtaaminen. Meillä ei ole enää nuorille miehille initiaatioriittejä ja siksi asvalttiin jää niin paljon jälkiä: jos elämänlanka on liian lyhyt se ei kelaudu enää takaisin ja jäät johonkin välitilaan epäonnistujana, henkisesti liikaa menettäneenä, kadottaen kokonaan ”normaalielämän” turvan tai jos elämänlanka on liian löysällä, se hypyn kohokohdassa tai seuraavassa takaisin kimpoavassa liikkeessä irtoaa ja seuraa kuolema – joko henkinen tai fyysinen tai liian vaikea vammautuminen; sielun kadottaminen, joka ehkä on pahin vaihtoehto.
Astu askel, pidätä hengitystä, syöksy! Yksi – kaksi – kolme kuole!
Levottomuus valtaa mielen; Kuvia:
Makaamme Amsterdamissa aamun kaikenpaljastavassa auringonvalossa katukäytävällä: Sally, Floyd, Delay, Jutta, Pete. Olemme puhuneet The Book of Bookista, kirjasta jossa paljastamme koko universumin luonteen – kirjasta, jossa on kaikki mitä ikinä olet halunnut tietää. Olimme päättäneet yhdessä kirjoittaa sen, todellakin Kirjojen Kirjan.
Joskus. Tulevaisuudessa, kun voisimme pysähtyä hetkeksi. Timanttikoirat.
Pohjavoiteena käytimme Floydin Joe Blascoa, se oli hyvä kasvojen pohjavoide ja peitti hyvin ihon rosoisuuden ja antoi Lumene Stardust – puuterille hyvän pidon. Kaikki käyttivät Lumene Stardust – puuteria ja Stadissa se loppuikin usein kaupoista.
Me olimme Kalpeita Poikia, Dandyjä, vitun hienostelijoita ja joo, kyllä toisiaankin olimme – pidimme itseämme älyllisenä eliittinä ja olimme tietoisia vetovoimastamme – siitä ei ollut epäilystäkään. Tiesimme myös kuuluvamme korkeampaan rotuun, joka pelastaisi Suomen henkiseltä nääntymiseltä – oli siis paljon tekemistä!
© Petri Hakkarainen
Ei se ole edes valinta vaan jotain vain tapahtuu - välttämättömyys; initiaatio mielettömyyteen, pelon ja kaaoksen kohtaaminen. Meillä ei ole enää nuorille miehille initiaatioriittejä ja siksi asvalttiin jää niin paljon jälkiä: jos elämänlanka on liian lyhyt se ei kelaudu enää takaisin ja jäät johonkin välitilaan epäonnistujana, henkisesti liikaa menettäneenä, kadottaen kokonaan ”normaalielämän” turvan tai jos elämänlanka on liian löysällä, se hypyn kohokohdassa tai seuraavassa takaisin kimpoavassa liikkeessä irtoaa ja seuraa kuolema – joko henkinen tai fyysinen tai liian vaikea vammautuminen; sielun kadottaminen, joka ehkä on pahin vaihtoehto.
Astu askel, pidätä hengitystä, syöksy! Yksi – kaksi – kolme kuole!
Levottomuus valtaa mielen; Kuvia:
Makaamme Amsterdamissa aamun kaikenpaljastavassa auringonvalossa katukäytävällä: Sally, Floyd, Delay, Jutta, Pete. Olemme puhuneet The Book of Bookista, kirjasta jossa paljastamme koko universumin luonteen – kirjasta, jossa on kaikki mitä ikinä olet halunnut tietää. Olimme päättäneet yhdessä kirjoittaa sen, todellakin Kirjojen Kirjan.
Joskus. Tulevaisuudessa, kun voisimme pysähtyä hetkeksi. Timanttikoirat.
Pohjavoiteena käytimme Floydin Joe Blascoa, se oli hyvä kasvojen pohjavoide ja peitti hyvin ihon rosoisuuden ja antoi Lumene Stardust – puuterille hyvän pidon. Kaikki käyttivät Lumene Stardust – puuteria ja Stadissa se loppuikin usein kaupoista.
Me olimme Kalpeita Poikia, Dandyjä, vitun hienostelijoita ja joo, kyllä toisiaankin olimme – pidimme itseämme älyllisenä eliittinä ja olimme tietoisia vetovoimastamme – siitä ei ollut epäilystäkään. Tiesimme myös kuuluvamme korkeampaan rotuun, joka pelastaisi Suomen henkiseltä nääntymiseltä – oli siis paljon tekemistä!
© Petri Hakkarainen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)