Meille oli opetettu äidinmaidossa nöyrän kansan kerjäävää ja anteeksiantavaa asennetta – se oli kuin puusta tehty viitta hartioillamme. Siihen oli maalattu kirosanoja kuten syyllisyys, häpeä, vaatimattomuus, nöyryys, tottelevaisuus, yhdenmukaisuus. Tappajan käsi oli piirtänyt niitä historian kynällä… kuten Floyd myöhemmin lauloi The Nights of Iguanan kappaleessa ” The most uncomfortable feeling is when you feel ashamed…”

No tiet ovat joka tapauksessa outoja niille, jotka niitä lähtevät kävelemään. Ne ovat teitä, joissa seuraavaa askelta ei ole, vaan seuraava askel muotoutuu edellisen mukaan – vähän samaan tapaan kuin Jeesus pisti kaverinsa kävelemään aallokossa ja aika nopeasti tyypit upposivatkin sinne… jotain puuttui ilmeisesti?

Se hyvä kysymys on sitten se, että mikä sille tielle ajaa ja miksi kohtaa ne kaikki henkilöt sillä tiellä, jotka kohtaa – ja kuka vajoaa ja miksi? Siinä asvaltilla maatessamme, pakkelit lohkeilleena ja meikit pitkin poskia mieleen kohosi pakostakin perusviisaudet: ”Ah, paskana, mutta onnellinen” sekä sanonta: ”Elämä – kuolema – roskis” jotka nyt kuitenkin jos raaputtaa vähän pinnan alta sisälsivät hiukan enemmän, kuin tavallisten moukkien version asiasta.

Edellisenä iltapäivänä olimme saaneet N:ltä sieniä – N. oli damissa tekemässä jotain hommia ja oli tietysti törmännyt paikallisiin humuveikkoihin, joilta osti sitten kaikenlaisia tajuntatuotteita. Hän oli myös törmännyt suomalaiseen äijään, H: on, joka oli isomman luokan diileri – kilomiehiä ja piti asetta jatkuvasti mukana.

Siinähän N dekkariperinteestä tietoisena miehenä sitten roikkui lähellä mukana ja kuvitteli elävänsä jotain Sam Spade imitaatiota, jota tuotteiden maistelu tietysti elävöitti.
”Jumalten lihan” popsiminen oli edellisenä päivänä aiheuttanut pirunmoisen trillerin, kun olimme lähteneet vaeltelemaan kaupungille jotain hyvää baaria etsien.

Meikkasimme aamulla varmaan pari tuntia ja vedimme releet niskaan – Floydilla oli pitkä musta takki ja mustat tiukat nahkahousut ja joku hyvän näköinen kukkapaita, Delaylla kullanruskea tyylikäs puku, punainen tukka eräänlaisella irokeesilla ja tietysti aurinkolasit – ilman niitähän emme olleet koskaan… ainakin periaatteessa.

Muut riisuivat ne yleensä klubeilla, mutta minulla taas oli teetetyt täystummat pokat eli lasit vahvuuksilla, joista ei sopinut kurkistella sisään eli ei Njassa turhaan kutsunut minua Mustanaamioksi. Omasta mielestäni olin tietysti myös vähintään yhtä vaarallinen ja mystinen hahmo…siis vähintään.

© Petri Hakkarainen

Syöksyminen ulos Kekkoslovakiasta

Mitä helvetin hyötyä on siitä, että elää ”vaarallisesti”? No eihän me eletty vaarallisesti – elämä vain oli sellaista. Elämässä on ikään kuin eri ”tasoja”, jotka varsinaisesti eivät ole tasoja, mutta jotka kuitenkin ovat yleensä horisontaalisti erillä toisistaan. Normaalisti tunnemme tällaiset rakenteet luokkayhteiskunnista mutta tosiasiassa koko elämä rakentuu sillä tavalla ja joidenkin on suoritettava Benji – hyppy – hyppy tuntemattomaan ns. turvallisen elämän ponnahduslaudalta.

Ei se ole edes valinta vaan jotain vain tapahtuu - välttämättömyys; initiaatio mielettömyyteen, pelon ja kaaoksen kohtaaminen. Meillä ei ole enää nuorille miehille initiaatioriittejä ja siksi asvalttiin jää niin paljon jälkiä: jos elämänlanka on liian lyhyt se ei kelaudu enää takaisin ja jäät johonkin välitilaan epäonnistujana, henkisesti liikaa menettäneenä, kadottaen kokonaan ”normaalielämän” turvan tai jos elämänlanka on liian löysällä, se hypyn kohokohdassa tai seuraavassa takaisin kimpoavassa liikkeessä irtoaa ja seuraa kuolema – joko henkinen tai fyysinen tai liian vaikea vammautuminen; sielun kadottaminen, joka ehkä on pahin vaihtoehto.

Astu askel, pidätä hengitystä, syöksy! Yksi – kaksi – kolme kuole!

Levottomuus valtaa mielen; Kuvia:

Makaamme Amsterdamissa aamun kaikenpaljastavassa auringonvalossa katukäytävällä: Sally, Floyd, Delay, Jutta, Pete. Olemme puhuneet The Book of Bookista, kirjasta jossa paljastamme koko universumin luonteen – kirjasta, jossa on kaikki mitä ikinä olet halunnut tietää. Olimme päättäneet yhdessä kirjoittaa sen, todellakin Kirjojen Kirjan.

Joskus. Tulevaisuudessa, kun voisimme pysähtyä hetkeksi. Timanttikoirat.

Pohjavoiteena käytimme Floydin Joe Blascoa, se oli hyvä kasvojen pohjavoide ja peitti hyvin ihon rosoisuuden ja antoi Lumene Stardust – puuterille hyvän pidon. Kaikki käyttivät Lumene Stardust – puuteria ja Stadissa se loppuikin usein kaupoista.

Me olimme Kalpeita Poikia, Dandyjä, vitun hienostelijoita ja joo, kyllä toisiaankin olimme – pidimme itseämme älyllisenä eliittinä ja olimme tietoisia vetovoimastamme – siitä ei ollut epäilystäkään. Tiesimme myös kuuluvamme korkeampaan rotuun, joka pelastaisi Suomen henkiseltä nääntymiseltä – oli siis paljon tekemistä!

© Petri Hakkarainen