Mutta aamuun; kuski oli lyhyenläntä, lihaksikas italialainen, mukavan tuntuinen ja paljon rupatteleva Joe, jolle kerroin vähän lähtökohtiani ja syitä New Yorkiin tulooni – hän oli otettu, että oli niinkin kaukaa, kuin Suomesta ja tunsin katutason juttuja ja vielä tanssin… Nykissä kaikki tekevät jotain taidetta, paitsi ehkä taksikuskit, elleivät ole opiskelijoita… no kun pääsimme sillan toiseen päähän Joe kysyi haittaisiko minua, jos hän käväisisi nopeaan hakemassa jotain siitä läheltä.
Huolestuin vähän matkan hinnasta, mutta Joe sanoi, ettei tietenkään veloita mitään ja itse asiassa voi siinä samassa jo ottaa mittarin pois päältä. Se oli tietysti ok, joten syöksähdimme sitten pitkin ulosmeno- ramppia alas sillalta kohti Manhattanin satama – aluetta. Seutu muuttui nopeasti täydelliseksi New York gangsterielokuva - maisemaksi…pieni kihelmöinti alkoi, kun pysäköimme ison sillan jättimäisten kannatuspilareiden alle, jossa oli matalia, yksikerroksisia parakkirakennuksia ja mesta TODELLA näytti täysin elokuva- lavasteelta. Eräs seikka, joka pisti arvelemaan, ettei paikka ollut ihan tavanomainen satamajätkien kuppila – tai levähdysalue oli se, että parakkien edessä oli varmaan toistakymmentä Rolls Roycea ja Cadillacia, joiden kaikkien rekkareissa luki MR. BIG
Ihme kyllä ei pelottanut…ei kyllä enää ollut epäilystäkään siitä, että paikka ei ollut ihan vaan tavanomaisille taksikuskeille… no Joe palasi nopeasti takaisin ja sanoi, että tämä on hänen bossinsa aluetta ja heitti n puolen kilon ruohosäkin etuistuimelle ja kysyi haluaisinko jointin….harkitsin asiaa hetken, mutta kieltäydyin sitten kohteliaasti, koska ajattelin ettei vuokra – emäntäni, joka oli seitsemänkymppinen, topakka suomalaisnainen varmaankaan katsoisi hyvällä, jos vuokralle tulisi epäilyttävän näköinen, hihittelevä ja mutiseva henkilö, joka saattaisi vielä puhua outoja.
Lähdimme jatkamaan matkaa ja Joe kertoi tekevänsä hommia organisaatiolle ja sanoi pitävänä minusta ja sanoi sitten, että jos tarvitsen Nykissä mitään, siis ihan mitä tahansa - hän luetteli; naisia aseita, kamaa, tuttavuuksia, vaatteita tai vaikka tankkeja häneltä saan kaiken puoleen hintaan ja hän kuljettaa minua mihin vuorokauden aikaan tahansa ilmaiseksi mihin tahansa… senkun soitat.
Olin kyllä aika otettu, varsinkin, kun Joe tosiaan tuntui olevan tosissaan ja ajattelin että WAU – voiko New Yorkiin enää mitenkään saapua tyylikkäämmin ensimmäistä kertaa… tämähän oli elämää…
Joe heitti minut 97 kadulle Eastiin ja jätti lämpimät hyvästit samalla korttina ojentaen: ”Remember anything, anytime, half price” … näin hommia hoidetaan suurkaupungeissa…
© Petri Hakkarainen
Muistoja New Yorkista 1979/ Pete
Treenasin New Yorkissa kuusi tuntia joka päivä – sen lisäksi kävelin vielä Lexington Avenuen ja East 97 kadun kulmasta keskustaan Down Towniin eli kunto oli huipussa – olin selvin päin koko ajan, joten havainnot olivat teräviä sekä sisäavaruudesta, että ulkoavaruudesta. New Yorkissa minua otti aivoon se, että kun pukeuduin hyvännäköisiin kuteisiin – siis sen ajan mittapuulla tietysti - niin olin yleinen katseenkohde joka paikassa, koska New York oli aika konservatiivinen paikka – toista oli 1960 – ja 1970 lukujen New York, jolloin Andy Warhol ja Velvetit olivat vielä kuumin sana ja aiheuttivat säpinää kaikkien yhteiskuntakerroksien läpi. Nyt Nykki oli aika valjun tuntuinen paikka ja selkeästi jäljessä Uudessa Aallossa Lontoota, mutta ihme kyllä myös Helsinkiä. Vuosi oli nyt 1979 ja Helsingissä oli jo alkanut Uuden Aallon ensimmäiset manifestaatiot eli ihmiset olivat alkaneet pukeutua vivahteikkaammin ja uudenlaisia, avaavia tuulia oli ilmassa.
Nykissä kun kuljin kirkkaanpunaisessa lentäjä – tyyppisessä kokohaalarissa, punaisissa kengissä ja oransseissa hiuksissa jouduin kuuntelemaan aika paljon kuittailua – olin itse asiassa aika pettynyt, kun Nykki osoittautua niin junttimestaksi. Olihan jossain East Villagessa säpinää ja
(South of)Houston – streetin paikkeilla jotain, mutta kun suurin osa jengistä oli sitten taas niin kama – orientoitunutta, siis hengaili vain kaman takia yhdessä ja sen haistoi tietysti kilometrin päähän että ei kiinnostanut lähteä tutustumaan lähemmin.
Villagen laidalla oli muutama uuden aallon putiikki, jossa oli hyvän näköisiä kledjuja, oliko se nyt St Marks Placella, mutta siinä se siten melkein olikin ja nekin olivat oikeastaan Punk -mestoja eli sellaista eurooppalaista dandy- ja hienosteluperinnettä ei siellä tunnettu ja kuten todettua kun Factory oli jo siinä vaiheessa jonkin sortin puolielävä taidemuseo niin hohto oli poissa.
Treenasin ihan siinä Times Squarella, muistaakseni tanssikoulut olivat 47 ja 44 kaduilla ja sitten kävelin – olen aina pitänyt kävelemisestä ja niinpä vaeltelin pitkin New Yorkia satoa kilometrejä ja täytyy sanoa että se oli nastaa… New Yorkissa on jotain ihmeellistä taikaa – on sitä kyllä Lontoossakin, mutta Nykki on niin etäännyttävä – se on aika kylmä paikka henkisesti, jos ei ole mukana jossain kuvioissa ja minähän olin tietysti ulkopuolinen, enkä edes yrittänyt ottaa kontaktia kehenkään.
Iggy Popin Passenger – biisi on yksi lempikappaleistani ja toi kävely edusti kanssa sitä passenger – biisiä; kulkea ja tarkkailla ja se on varmaankin yksi mun elämäni perusteemoista.
Nykkiin saapuminen oli kyllä todella kova juttu ja aika uskomaton: tulin JFK n lentokentälle aamupäivällä, oli kirkas ja hieno ilma ja sain taksin, jolla lähdin köröttelemään kohti Manhattania. New York levittäytyi silmieni eteen, kun pääsimme sillan päälle – huh… silloin ensimmäistä kertaa vasta tajusin, mikä on suurkaupunki – se on suuri, joo todella suuri, joka puolelle silmänkantamattomia taloja, kiveä, johtoja, autoja, latinoita, mustia, ikkunoita, vesiposteja, takseja, asvalttia ja vaaraa, vaaraa ja vaaraa…. sen tunsi heti. Lontoo, jossa olin jo käynyt aiemmin oli kuitenkin kylämäinen – leppoisa ja aika ihmisläheinen paikka, mutta NY oli jotain ihan muuta…
1979 New York ei ollut vielä mikään Mikki Hiiri City, niin kuin se nykyään on (siis Manhattan), vaan silloin Times Square oli täynnä pornoteattereita sutenöörejä, huoria ja kamadiilareita ja sen tunsi, sen aisti kuin viidakossa vaaran, joka solulla ja kun itsellä oli jengitausta tunsi, että täällä ei kannata vittuilla, täällä on omat lakinsa ja jos olen hissun kissun niin asiat voivat olla ok, mutta pullistella siellä ei voinut. Ihme kyllä, niin kuin usein katutasolla sain pukeutumiseni takia taas hiljaisen hyväksynnän eli kuuluin jonkinlaiseen friikkikastiin, mikä oli ihan ok katutasolla. Siellä sain olla rauhassa, kun kuljin valkoisissa new wave - pussihousuissa ja shakkiruudullinen takki päälläni tai mustissa PVC vetoketjuhousuissani.
© Petri Hakkarainen
Nykissä kun kuljin kirkkaanpunaisessa lentäjä – tyyppisessä kokohaalarissa, punaisissa kengissä ja oransseissa hiuksissa jouduin kuuntelemaan aika paljon kuittailua – olin itse asiassa aika pettynyt, kun Nykki osoittautua niin junttimestaksi. Olihan jossain East Villagessa säpinää ja
(South of)Houston – streetin paikkeilla jotain, mutta kun suurin osa jengistä oli sitten taas niin kama – orientoitunutta, siis hengaili vain kaman takia yhdessä ja sen haistoi tietysti kilometrin päähän että ei kiinnostanut lähteä tutustumaan lähemmin.
Villagen laidalla oli muutama uuden aallon putiikki, jossa oli hyvän näköisiä kledjuja, oliko se nyt St Marks Placella, mutta siinä se siten melkein olikin ja nekin olivat oikeastaan Punk -mestoja eli sellaista eurooppalaista dandy- ja hienosteluperinnettä ei siellä tunnettu ja kuten todettua kun Factory oli jo siinä vaiheessa jonkin sortin puolielävä taidemuseo niin hohto oli poissa.
Treenasin ihan siinä Times Squarella, muistaakseni tanssikoulut olivat 47 ja 44 kaduilla ja sitten kävelin – olen aina pitänyt kävelemisestä ja niinpä vaeltelin pitkin New Yorkia satoa kilometrejä ja täytyy sanoa että se oli nastaa… New Yorkissa on jotain ihmeellistä taikaa – on sitä kyllä Lontoossakin, mutta Nykki on niin etäännyttävä – se on aika kylmä paikka henkisesti, jos ei ole mukana jossain kuvioissa ja minähän olin tietysti ulkopuolinen, enkä edes yrittänyt ottaa kontaktia kehenkään.
Iggy Popin Passenger – biisi on yksi lempikappaleistani ja toi kävely edusti kanssa sitä passenger – biisiä; kulkea ja tarkkailla ja se on varmaankin yksi mun elämäni perusteemoista.
Nykkiin saapuminen oli kyllä todella kova juttu ja aika uskomaton: tulin JFK n lentokentälle aamupäivällä, oli kirkas ja hieno ilma ja sain taksin, jolla lähdin köröttelemään kohti Manhattania. New York levittäytyi silmieni eteen, kun pääsimme sillan päälle – huh… silloin ensimmäistä kertaa vasta tajusin, mikä on suurkaupunki – se on suuri, joo todella suuri, joka puolelle silmänkantamattomia taloja, kiveä, johtoja, autoja, latinoita, mustia, ikkunoita, vesiposteja, takseja, asvalttia ja vaaraa, vaaraa ja vaaraa…. sen tunsi heti. Lontoo, jossa olin jo käynyt aiemmin oli kuitenkin kylämäinen – leppoisa ja aika ihmisläheinen paikka, mutta NY oli jotain ihan muuta…
1979 New York ei ollut vielä mikään Mikki Hiiri City, niin kuin se nykyään on (siis Manhattan), vaan silloin Times Square oli täynnä pornoteattereita sutenöörejä, huoria ja kamadiilareita ja sen tunsi, sen aisti kuin viidakossa vaaran, joka solulla ja kun itsellä oli jengitausta tunsi, että täällä ei kannata vittuilla, täällä on omat lakinsa ja jos olen hissun kissun niin asiat voivat olla ok, mutta pullistella siellä ei voinut. Ihme kyllä, niin kuin usein katutasolla sain pukeutumiseni takia taas hiljaisen hyväksynnän eli kuuluin jonkinlaiseen friikkikastiin, mikä oli ihan ok katutasolla. Siellä sain olla rauhassa, kun kuljin valkoisissa new wave - pussihousuissa ja shakkiruudullinen takki päälläni tai mustissa PVC vetoketjuhousuissani.
© Petri Hakkarainen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)