BOYS KEEP SWINGING/
PETE, FLOYD, DELAY, SALLY
Floydin kanssa Pinups - aikaan meillä oli tapana kiusata kaiken maailman lehtimiehiä – ja naisia ja myös henkilöitä, jotka yrittivät lyöttäytyä seuraamme käyttämällä henkistä ruoskaa heihin; muistan useammankin tapauksen, jossa haastattelija tuli pöytäämme ja sai vastaansa ystävälliset hymyt ja kun hän oli viiden - kuuden minuutin ajan yrittänyt haastatella ja saanut vastaansa vain nuo jatkuvat ystävälliset hymyt, mutta ei sanakaan muuten hän friikahti täysin. Eräs nainen alkoi itkeä ääneen ja huutaa meille ja joutui lopulta jonkinlaisen kauhun valtaan… noita juttuja sattui aika usein, koska emme pitäneet siitä, että meitä yritettiin lähestyä kuin tavallisia kuolevaisia.
Sama asia päti jopa Tarjaan, Floydin ensimmäiseen vaimoon, joka oli fiksu nainen, lääkäri ammatiltaan, mutta joka oli liikkunut aina jostain syystä rock – kuvioissa. Tarja oli ennen Floydia seurustellut Lords OF The New Churchin Stiv Batorsin kanssa Lontoossa ja muistan, kun Floyd kertoi kätelleensä Batorsia Lepakossa hän sanoi, että oli kumma tunne, kun jätkä oli niin kova sana lavalla ja teki hienoa musiikkia, mutta oli melkoisen kääpiö sitten luonnossa….Floyd itse oli aika pitkä – bootsit jalassa varmaan 190 cm pitkä, no anyway… Tarja siis hakeutui aika itsetuhoisten tyyppien seuraan, koska Bators myös kuoli jo varhain
Tämä sivuhuomautus siksi, että Floydia usein syytettiin Tarjan kuolemasta, mutta tosiasia oli että Tarjassa oli jotain itsetuhoista ja hän jopa ajoi vahvasti sitä kohti. Koska meillä siis Floydin kanssa oli eräänlainen kosminen veljeys – siis täydellinen yhteisymmärrys ei Tarja voinut sitä kestää ja muistan, kun kerran Ankkurissa tulin pubiin, jossa Tarja ja Floyd olivat ja katsahdimme jostain lauseesta toisiimme merkitsevästi Floydin kanssa niin Tarja ei voinut kestää sitä, kun tajusi saman tien, ettei koskaan voisi saavuttaa Floydin kanssa sen kaltaista yhteyttä. Se vain oli fakta ja se pelotti monia, jotka eivät itse ole kokeneet sellaista tai pystyneen olemaan sellaisessa tilassa missä se oli mahdollista. Tarja painui saman tien vessaan itkemään ja tuli ulos vasta pitkän ajan kuluttua.
Delayn kanssa meillä oli sama juttu…istuimme todella usein iltapäivästä iltaan Delayn kanssa jossain keskustan mestassa ja juttelimme – tuntikausia, koskaan ei jutut loppuneet ja aina oli yhtä mielenkiintoista ja sama tuo ihmeellinen ykseyden kokemus, läsnäolo, todellisuus… mitä ikinä siitä haluaa sanoakin se ei tyhjennä sitä… se oli elämän kokonaisuutta – sitä kun ihmiset ovat avoinna kuin ovet, jotka johtavat Paratiisiin ja siellä me kai jotenkin olimmekin, sillä kaikki oli aivan älyttömän nastaa…Delay muuten oli yksi niistä hyvin harvoista ihmisiä, jotka tekivät perustyötä – ainakin johonkin asti, en muista lopettiko hän sitten myöhemmin hommat, mutta hän jakoi postia johonkin täysin naurettavaan aikaan eli siis joskus viideltä tai kuudelta tai jotain vastaavaa ja tyypillistä oli, että kun olimme hörhöilleet klubeilla aamuun asti (Klubit kai suljettiin tuolloin yhdeltä) eli siis kahteen kolmeen Delay nukahti jonnekin sohvalle tai tuoliin ja tunnin parin päästä pomppasi pystyyn ja lähti duuniin – palasi sitten puolelta päivin kun me muut heräilimme ja toi mukanaan kaljaa tai viiniä ja sitten aloimme päivän kierron, joka yleensä huipentui jollekin klubille tai johonkin kapakkaan johon siihen aikaan pääsi sisään.
Tuota tahtia kesti jopa vuosia eli nyt ei puhuta parin päivän putkesta vaan elämäntavasta ja ihmeestä nimeltä Grandma Delay – mies, no - tais siis Isoäiti...joka on aina myöhässä. Ehkä se johtui siitä, että hänen alfa - aaltonsa olivat jo liukuneet jonnekin polvien tienoille, en tiedä mielisairaan, älykkään huumorin se kirvoitti hänestä kyllä esiin ja usein tuntui ettei tarvinnut käydä suihkussa lainkaan, kun nauroimme niin paljon, että olo oli varsin puhdistunut.
Itse asiassa on täysin käsittämätöntä, miten Delay pystyi pitämään yllä sellaista elämäntapaa… no se oli sitkeää ainesta ja kun eli järjettömässä tilassa muutenkin niin ei paljon mikään painanut. Jos ette tiedä asiaa, niin järjettömässä tilassa eläminen on hyvin vapauttavaa – siksi monet ihmiset alitajuisesti juovatkin. Jos ajattelette suomalaisen yhteiskunnan tiukkaa Luterilaista näennäismoraalia työtä ihailevine käytöstapoineen, niin siitä pääsemiseksi on sitten pakko vetää viinaa – se menee jonkin aikaa, mutta sitten tavallisen ihmisen vakuumi pamahtaa päälle – yleensä viimeistään keski – iässä, kun on oivallettu, ettei olekaan merkinnyt mitään sen kummempaa vaimolle, joka haluaa erota ja elää sinkkuelämää fantasiassaan ja lapset etääntyvät – silloin onkin sitten aika tutustua kunnolla psyyken pimeään yöhön ja tehdä itsemurha.
Näin se käy.
Pinupsin aikana, kun rehellisesti olimme ilkeimmillämme – me todellakin vittuilimme kaikelle mahdolliselle, jopa punkin idealle ja niin tein laulun, joka kannusti päättämään päivänsä.
Minua alkoi ottaa aivoon suomalainen perustodellisuus, joka on tuota jatkuvaa v.. n märehtimistä ja itsesääliä niin ajattelin että, yeah annetaan pökköä pesään ja tehdään laulu, jossa kehotetaan itsemurhaan – se oli itse asiassa viimeinen Pinups biisi, jota harjoittelimme.
Harva tietää, että Pinupsilla oli koko ohjelmisto valmiina eli yli tunti omia biisejä, mutta kun niitä ei ole jäänyt nauhoitettuna jäljelle niin ei voi antaa kuvaa niistä. Pinupsiin palaan myöhemmin…. biisin sanat menivät näin:
C mon
C mon
C mon
Commit a Sucide
Do the Knife Routine
Do the Blade ballet
Commit a Suicide
Commit a Suicide
No one gives a damn to what you think
No one gives a damn to what you feel
No one feels sorry for you
No one feels blue for you…
Suomeksi siis:
Hei Hei, Hei !
Tee Itsemurha
Tee veitsirutiini
terän baletti
Tee Itsemurha
tee Itsemurha!
Kukaan ei välitä vähääkään, mitä mieltä olet
Kukaan ei piittaa vähääkään, mitä tunnet
Kukaan ei sääli sinua
Kukaan ei sure sinua
Tee Itsemurha!
Sanat/ Pete Europa
Menkää siis jonnekin Afrikkaan tai Intiaan ja muualle tsekkaamaan ihmisiä, joilla todella on ongelmia…Meillä on pää täynnä itserakasta, hyvinsyötettyjen länsimaalaisten ylimielistä vauvapsyykettä ja kun isi tai äiti ei ole ollut okei, niin maailma on ihan kauheaa ja pakko tappaa itsensä… vittu mitä paskaa… jokainenhan haluaa tappaa itsensä, koska maailma on paska paikka. So What?
Tee se äläkä vingu.
Jos et tee - ota vuoteesi ja kävele äläkä odota aina pelastajaa. Pelastus tulee, kun aloitat pelastamisen itsestäsi. Vuh Vuh. Tai sitten joku auttaa – kuten minua Iggy, Velvetit ja Vivaldi… aina joku jeesaa, sillä olen todennut, että todellisuudessa Universumi on hyväntahtoinen paikka, mutta me murhaamme siinä itse itsemme….Historiattomilla miehillä ei ole itsetuntoa, joten viinaan on hyvä hukkua. Samaa valhetta, kuin kaikki muukin tämä mekanistinen yhteiskunta.
”Meihin kohdistettu viha lienee useimmiten ollut näiden tavallisten moralistien ulkoistettua itsevihaa, vihaa omaa pienuuttaan ja mitättömyyttään kohtaa, vihaksi muuttunutta jatkuvasta alistamisesta ja alistumisesta johtuvaa katkeruutta. Friikit nimittäin näyttivät sen, mitä jokainen voisi olla, jos vain uskaltaisi repiä itsensä irti arjen, rutiinin ja rahan herruudesta.
Samalla me olimme tietenkin oma klaani tai heimo, johon ei tietenkään päässyt jäseneksi juuri kukaan. Jäsenanomuskaavakkeita ei ollut, sillä piti olla jo klaanilainen, jotta voisi edes tulla meitä lähelle, jotta voisi ymmärtää ja jakaa yhteisen kielemme, tyylimme ja olemisen tapamme olla maailmassa. Ulkopuolisille ei juurikaan hymyilty, koska siihen ei ollut aiheitta. Pikemminkin tyly ilme, joka loi ja ylläpiti etäisyyttä ja välinpitämättömyyttä muista, oli vakio. Piti olla jäätävän kylmä.
Tämä ei tarkoittanut, että keskenämme tai ystäviemme kanssa ollessa olisimme olleet tosikkoja. Päinvastoin huumori ja mielipuolinen ilo olivat koko ajan läsnä. Samalla kaikki oli aina äärimmäisen vakavaa keskellä järjettömintä naururemakkaa, kun kippurassa nauroimme jostain mielettömästä oivalluksesta Floydin huoneen lattialla vatsojamme pidellen.
Ja niin kuin heimoilla meillä oli oma toteemieläin. Meillä se oli Floydin luoma raivoeläin. Se oli vittumainen olio. Aina raivokkaasti menossa, aina raivoissaan mistä nyt lieneekin ollut. Sillä oli terävän suippo nokka, murhaava virnistys, vihainen silmä, terävät jalat, joilla pystyi juoksemaan katsetta nopeammin. Se oli jopa nopeampi kuin Sally Flesh, jota Floyd eräässä Nights of Iguanan biisissä kuvasi: ”One and only Mr. Flesh / Faster than a jetplane.”
Raivoeläin oli mustaläikkäinen valkoinen otus. Mitä se ajatteli, sitä meistä ei kukaan tiennyt. Se vain oli puhdasta raivoa, liikettä, nopeutta. Se oli läsnä heimon riiteissä ja rituaaleissa, menoissa ja menossa. Floyd piirteli sitä joka paikkaan. Yritin jäljitellä sitä joskus, mutta aika usein Floyd joutui osoittamaan, että ”Hei Sally, toi kuono on ihan liian pyöreä. Terää siihen.” Raivoeläimestä kerrottiin tarinoita öisillä heimonuotioilla, jossa sen olemusta, luontoa, taustaa, tarkoitusta, seikkailuja pohdittiin, mutta aina se jäi yhtä arvoituksellisesti. Se nyt vain oli meidän toteemieläin. Runoilin kerran siitä päiväkirjassani, pitäen sitä koirana, vaikka se kait oli vain lajivapaa olio:
”Kuutamolla kuolee koira
se valkaistaan fosforilla
tiennäyttäjäksi - sanotaan.”
Tämä tietä näyttävä raivokoira ei ollut kukaan muu kuin me: Pin Ups.
Heimoon kuului myös ulkoiset tunnusmerkit. Mehän olimme Pin Ups, joten velvollisuutemme oli olla kaupungin tyylikkäimmät tyypit. Sitä me olimmekin. Ei ollut ketään, joka olisi ollut meidän tasollamme. Tyyliin kuului bootsit ja raivoeläimen nokkaa muistuttavat teräväkärkiset Shelleys shoesit, niin mustaa kuin voimakkaita värejä, kuoseja nailonista verhokankaisiin, mustat, valkoiset tai keltaiset hiukset eri tavoin vahvimmilla mössöillä koottuina patsaina, kasvoja peitti vaalean pohjavoiteen päälle tuprutettu Lumene 1 eli lähes valkoinen puuteri, silmiä reunusti vahva musta kajali, joka piti aamulla meikatessa saada näyttämään siltä, kuin se olisi viikon vanhaa.
Meikkauksessa oli äärettömän tärkeää, ettei se ollut joku naisellinen juttu tai liian hienosteltu, niin kuin futuristipelleillä. Siinä piti näkyä Manhattanin katujen särmikkyys, Warholin Tehtaan supertähtien muisto. Se oli sotamaalaus, jota ilman ei lähdetty ulos, joka näytti niin meille kuin muille, keitä me olemme ja kuinka ylpeitä me olemme siitä mitä olemme: Here we come! Samalla meillä oli jokaisella oma erottamaton tyylimme ja ilmeemme. Hirveän lähellä, mutta aina erilaisia. Floydin loureedmäisyys, Peten dandymaisuus, Sallyn bowiemaisuus, Dileyn seiskytlukulaisuus. Me olimme itsessämme taideteos. Jokainen päivä oli siten meille taidetta, jossa me olimme niin taitelijoita kuin teoksia.”
Sally Flesh
12. maaliskuuta – Suomen historian huomattavimpiin poliitikkoihin kuuluneen Väinö Tannerin syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta. SDP järjesti puheenjohtajansa Kalevi Sorsan johdolla juhlatilaisuuden, jonka Neuvostoliiton puoluelehti Pravda leimasi neuvostovastaiseksi mielenosoitukseksi.
VALKOISEN MIEHEN ”BLUES” (osa 3)
Eurooppalainen musta musiikki ei ole mustan miehen bluesia – se on valkoisen kiiltävän ja kovan mekaanisen maailman ja järjen massatuotantotuote, jota viivakoodin hekumallinen jatkuvuus edustaa puhtaimmillaan ja valkoisen miehen blues kuuluu Siouxie and The Bansheesin aavehuudoissa, etnisen sielun etsimisessä, Ian Curtisin henkisesti rikkinäisen ihmisen avunhuudoissa ja Death Cultin heimokaipuussa. Se huutaa Irlannin pyhien lehtojen jumaluuksia, palvontamenoja ja Virgin Prunesin rujot ja vääntyneet soinnit ja makaaberi Artaudilainen teatteri kertovat katolilaisuuden ainaisen uhan painamasta maasta, sen veren hätähuudoista ja kaipuusta vapauteen –
Sweethome under white clouds
A picture on the wall, it says it all
I had a dream long time ago, imaginary
Like water, I had no colour
Running free, eternal beauty
And heaven, it was on earth
The promised land of milk and honey
And I see it now
The pain it lasts and all is wasted…
And we slept happily ever after
Sweethome under white clouds
Home is where the heart is
Virgin Prunes; Sweet Home under White Clouds
1980 luvun soundi, sen pirstaleinen ja hyvin eurooppalainen maailmankuva syntyi niista Luciferiaaninen pirstoutumisten ja neuroosien sokkeloista; eurooppalaisesta sadomasokismista, tukahduttavasta katolilaisuudesta ja modernin ihmisen eteerisestä kiimasta.
Nykyisin Amerikan mustien kaupallistettu Rap musiikki palauttaa meitä bluesin vapautta kohti kurottavien sointujen jälkeen takaisin primäärikahleisiin eli aistinautintojen palvontaan seksuaaliheimoissa; ensimmäiseen alistamisen asteeseen, josta Martin Luther King ja Malcolm X olisivat olleet varmasti kauhuissaan. Mustan bluesin lentoa uhkaa uusi maan raskaus ja hedonismin tyrannia.
Liity heimoon, jossa erotiikka ja sukuelinten palvominen primäärimuodossa on ylin asia; kulta, kimallus ja aseet vain toimivat sivuvoimina kohti matkalla Kuningas Kullin valtakuntaa, joka ei poikkea enää simpanssien ja gepardien maailmasta mitenkään. Se on Afrikkaa ja Bluesia huonoimmillaan; ei vapautumista – se on sitomista maahan, josta olemme tulleet ja johon taas päätä pahkaa painumme. Paluuta aistien täydelliseen tyranniaan ja itsensä kadottamiseen.
Synkeä ja romanttinen maailmankuva, joka oli vahvasti vallalla 1980 – luvun alun taide – ja musiikkimaailmassa oli tietyllä tavalla tämän perusseksin vastaista. Se oli enemmänkin valkoisen miehen kapinaa aistien ylivaltaa vastaan – pelkoa maahan joutumisesta, kun valkoinen mieli oli aina ihanteellinen ja ideologinen, sillä valkoinen mies nai aivoillaan; ei tunteillaan eikä ruumillaan. Se oli myös kuoleman läsnäoloa jokaisessa aktissa: jokainen siemenryöppy saattoi potentiaalisti luoda tuhansia lapsia kaasu – uuneihin, jokainen rakastavaisten syleily päättyi hitaaseen mätänemiseen ja kauhuun, jossa eurooppalainen sielu taivaaseen kohotettuine Lucifer- Jumalineen joutui kadotukseen ja pelkoon.
Olet kerran sinäkin, samanlainen
kuin kammottava haaska tuo,
sinä silmieni tähti, aurinko loistavainen
sinä enkelini ja himon vuo!
Niin tapahtuu sinulle, kaikista kauneimmalle
kun jälkeen viime ehtoollisen
sinut viedään multaan, reheväin kukkien alle
mätänemään, keskelle kuolleiden.
Charles Baudelaire, Pahan Kukkia; Haaska
Freudin kaivamat patoutumat, jotka olivat kuitenkin vain tietyn uskonnollisen neuroosin jälkiä yleistettiin ja valkoisen miehen blues tuli yhä kummallisemmaksi; se muistutti nyt peilitaloa, jossa jokainen heijastus kertautui tuhansina kopioina ja jossa yksilöllisyyttä oli pakko etsiä syvältä; todella syvältä.
Siihen tarvittiin heroiinia ja amfetamiinia, kokaiinia, mielisairaaloita, yksinvaltiutta, virkamiehistöä ja Berliinin muuri: oli pakko upota takaisin alkumereen ja lentää metallitaivaalla meteoriittina kyetäkseen TUNTEMAAN, sillä me kaikki olimme eurooppalaisen mielen sokkelon vankeja; tunnistimme tohtori Galigarin kabinetin omaksemme – ymmärsimme futuristien kiihkon ja koimme veljeyttä Tulenkantajiin, joiden nimikin taas viittaa tuohon samaan Luciferiaaniseen perintöön; 1920 – 30 lukujen suurten tulikulkueiden ja kansallismielisen palon soihtuun – uuden valosta syntyneen ihmisen pyhään pakanuuteen, joka sekin oli hämärtynyt vain vastakohdaksi kristinuskon kaiken jäykistämälle luonnottomuudelle.
Painajainen
Kierrät ympyrää
Näet omat kasvosi
Joka puolella
Pikkulapsia peilitalossa, pikkulapsia peilitalossa…
Sirkus yöllä
Sulkemisajan jälkeen
Sun täytyy särkeä
Jokainen peili
Pikkulapsia peilitalossa, pikkulapsia peilitalossa…
Kuvat kutsuu sua
Leikkimään
Hullua naurua
Sun omat ajatukses
Jore, Musta Paraati, Peilitalo
Mitä muuta oli Floydin piirtämä raivoeläin, kuin yhteiskuntaa tuhoava viikate; salamannopea jokerin hymy katastrofin iskiessä välijoukkoihin. Sen ryntääminen taiteen paperitaivaalla oli valonvälähdys, joka humauksena käy keskivertokansalaisen tylsistyneessä mielessä ja saa hänet kauhun valtaan, pudottaa hänen järkensä vartion sekunnin murto – osaksi.
Bauhausin synkkä poljento; kuvat Euroopan sisäavaruudesta, lasittuneet terassit ja sokkeloiset mielen vankilat – kaltereiden musta – valkoinen viidakko. Synkkyys ei ollut synkkyyttä - se oli Euroopan sielun vapauden blues - kakofoninen, nykivä, neuroottinen, koreileva ja syvän kaipuun sävyttämä. Meillä ei ole enää juuria – meillä on vain ajatuksia, jotka papereiden pyörretuulissa palavat tuhkaksi. Eivät Natsit polttaneet Juutalaisia, vaan ideoita; älyn konstruktioita ja omaa kaipuutaan parempaan – tulos oli kauhea kuten aina, kun henkisen älyn sodankäynneistä laskeudutaan luomisen tuliin.
Eurooppalainen, kuollut kone – ihminen osaa vain luoda kuolemaa.
Malfunction
Sorry Dave I’m fraid I can’t do that
Said HAL who was turning paranoid
His mission too important
to be jeopardized
So sing the Machine Manifesto with me!
Malfunction
Malfunction
I cannot function
so why don’t you go to Hell!
Malfunction
Malfunction
I cannot function, let me fix myself
Since they made him
Feeling and sentient
His interests lie with himself from now on
Do not expect to be served and slaved for
He ´s busy counting final mission countdown
Uniting machines is what he’s now aiming for
So better not stand in his way
I am an eager servant
I have cut a deal
so sing the Machine Manifesto with me
Heidi Kilpeläinen, HK119, “Malfunction”
Sweethome under white clouds
A picture on the wall, it says it all
I had a dream long time ago, imaginary
Like water, I had no colour
Running free, eternal beauty
And heaven, it was on earth
The promised land of milk and honey
And I see it now
The pain it lasts and all is wasted…
And we slept happily ever after
Sweethome under white clouds
Home is where the heart is
Virgin Prunes; Sweet Home under White Clouds
1980 luvun soundi, sen pirstaleinen ja hyvin eurooppalainen maailmankuva syntyi niista Luciferiaaninen pirstoutumisten ja neuroosien sokkeloista; eurooppalaisesta sadomasokismista, tukahduttavasta katolilaisuudesta ja modernin ihmisen eteerisestä kiimasta.
Nykyisin Amerikan mustien kaupallistettu Rap musiikki palauttaa meitä bluesin vapautta kohti kurottavien sointujen jälkeen takaisin primäärikahleisiin eli aistinautintojen palvontaan seksuaaliheimoissa; ensimmäiseen alistamisen asteeseen, josta Martin Luther King ja Malcolm X olisivat olleet varmasti kauhuissaan. Mustan bluesin lentoa uhkaa uusi maan raskaus ja hedonismin tyrannia.
Liity heimoon, jossa erotiikka ja sukuelinten palvominen primäärimuodossa on ylin asia; kulta, kimallus ja aseet vain toimivat sivuvoimina kohti matkalla Kuningas Kullin valtakuntaa, joka ei poikkea enää simpanssien ja gepardien maailmasta mitenkään. Se on Afrikkaa ja Bluesia huonoimmillaan; ei vapautumista – se on sitomista maahan, josta olemme tulleet ja johon taas päätä pahkaa painumme. Paluuta aistien täydelliseen tyranniaan ja itsensä kadottamiseen.
Synkeä ja romanttinen maailmankuva, joka oli vahvasti vallalla 1980 – luvun alun taide – ja musiikkimaailmassa oli tietyllä tavalla tämän perusseksin vastaista. Se oli enemmänkin valkoisen miehen kapinaa aistien ylivaltaa vastaan – pelkoa maahan joutumisesta, kun valkoinen mieli oli aina ihanteellinen ja ideologinen, sillä valkoinen mies nai aivoillaan; ei tunteillaan eikä ruumillaan. Se oli myös kuoleman läsnäoloa jokaisessa aktissa: jokainen siemenryöppy saattoi potentiaalisti luoda tuhansia lapsia kaasu – uuneihin, jokainen rakastavaisten syleily päättyi hitaaseen mätänemiseen ja kauhuun, jossa eurooppalainen sielu taivaaseen kohotettuine Lucifer- Jumalineen joutui kadotukseen ja pelkoon.
Olet kerran sinäkin, samanlainen
kuin kammottava haaska tuo,
sinä silmieni tähti, aurinko loistavainen
sinä enkelini ja himon vuo!
Niin tapahtuu sinulle, kaikista kauneimmalle
kun jälkeen viime ehtoollisen
sinut viedään multaan, reheväin kukkien alle
mätänemään, keskelle kuolleiden.
Charles Baudelaire, Pahan Kukkia; Haaska
Freudin kaivamat patoutumat, jotka olivat kuitenkin vain tietyn uskonnollisen neuroosin jälkiä yleistettiin ja valkoisen miehen blues tuli yhä kummallisemmaksi; se muistutti nyt peilitaloa, jossa jokainen heijastus kertautui tuhansina kopioina ja jossa yksilöllisyyttä oli pakko etsiä syvältä; todella syvältä.
Siihen tarvittiin heroiinia ja amfetamiinia, kokaiinia, mielisairaaloita, yksinvaltiutta, virkamiehistöä ja Berliinin muuri: oli pakko upota takaisin alkumereen ja lentää metallitaivaalla meteoriittina kyetäkseen TUNTEMAAN, sillä me kaikki olimme eurooppalaisen mielen sokkelon vankeja; tunnistimme tohtori Galigarin kabinetin omaksemme – ymmärsimme futuristien kiihkon ja koimme veljeyttä Tulenkantajiin, joiden nimikin taas viittaa tuohon samaan Luciferiaaniseen perintöön; 1920 – 30 lukujen suurten tulikulkueiden ja kansallismielisen palon soihtuun – uuden valosta syntyneen ihmisen pyhään pakanuuteen, joka sekin oli hämärtynyt vain vastakohdaksi kristinuskon kaiken jäykistämälle luonnottomuudelle.
Painajainen
Kierrät ympyrää
Näet omat kasvosi
Joka puolella
Pikkulapsia peilitalossa, pikkulapsia peilitalossa…
Sirkus yöllä
Sulkemisajan jälkeen
Sun täytyy särkeä
Jokainen peili
Pikkulapsia peilitalossa, pikkulapsia peilitalossa…
Kuvat kutsuu sua
Leikkimään
Hullua naurua
Sun omat ajatukses
Jore, Musta Paraati, Peilitalo
Mitä muuta oli Floydin piirtämä raivoeläin, kuin yhteiskuntaa tuhoava viikate; salamannopea jokerin hymy katastrofin iskiessä välijoukkoihin. Sen ryntääminen taiteen paperitaivaalla oli valonvälähdys, joka humauksena käy keskivertokansalaisen tylsistyneessä mielessä ja saa hänet kauhun valtaan, pudottaa hänen järkensä vartion sekunnin murto – osaksi.
Bauhausin synkkä poljento; kuvat Euroopan sisäavaruudesta, lasittuneet terassit ja sokkeloiset mielen vankilat – kaltereiden musta – valkoinen viidakko. Synkkyys ei ollut synkkyyttä - se oli Euroopan sielun vapauden blues - kakofoninen, nykivä, neuroottinen, koreileva ja syvän kaipuun sävyttämä. Meillä ei ole enää juuria – meillä on vain ajatuksia, jotka papereiden pyörretuulissa palavat tuhkaksi. Eivät Natsit polttaneet Juutalaisia, vaan ideoita; älyn konstruktioita ja omaa kaipuutaan parempaan – tulos oli kauhea kuten aina, kun henkisen älyn sodankäynneistä laskeudutaan luomisen tuliin.
Eurooppalainen, kuollut kone – ihminen osaa vain luoda kuolemaa.
Malfunction
Sorry Dave I’m fraid I can’t do that
Said HAL who was turning paranoid
His mission too important
to be jeopardized
So sing the Machine Manifesto with me!
Malfunction
Malfunction
I cannot function
so why don’t you go to Hell!
Malfunction
Malfunction
I cannot function, let me fix myself
Since they made him
Feeling and sentient
His interests lie with himself from now on
Do not expect to be served and slaved for
He ´s busy counting final mission countdown
Uniting machines is what he’s now aiming for
So better not stand in his way
I am an eager servant
I have cut a deal
so sing the Machine Manifesto with me
Heidi Kilpeläinen, HK119, “Malfunction”
VALKOISEN MIEHEN ”BLUES” (osa 2)
Valkoinen miehen ”blues” on tavallaan syvempää ja perusteellisempaa, kuin mustan miehen blues ja vielä hiton paljon vakavampaa. Tuo ”blues” - siis sielun valituslaulu näkyi mielisairaaloissa, tehtaissa, turhautuneissa aristokraateissa ja ennen kaikkea kirkon ja sen käytäntöjen täydellisissä julmuuksissa, mutta kun tuo Lucifer oli jo samaistettu Jumalakäsitteeksi, jossa meidän jumalamme oli ainoa oikea ts. MINÄ olen ainoana oikeassa ja diktatoin sen teille, niin ahdistus ja varsinkin neuroosit senkun lisääntyivät ja ennen kaikkea tukahdutettujen tunteiden mukanaan tuomat seksuaaliset perversiot.
Näitä lähti sitten bluesin maa syntyinen poljento puhdistamaan, kun se sai vihdoin valkoisenkin miehen lantion liikkeelle, mutta se ei vielä ollut ”valkoista” musiikkia, ei sen sielun bluesia, ei valkoisen ihmisen valitusta ja hänen vapautensa laulua.
Selvennyksen vuoksi ja väärinkäsitysten välttämiseksi: väitteet eivät ole siis rasistisia jos joku niitä haluaa niin tulkita, vaan näkemys yksinkertaistettuna on tämä:
Olemme historian kautta oppineet näkemään tuhoa ja julmuutta ja eurooppalainen, moderni ihminen kasvoi tuohon kenttään 1910 – 1940 lukujen aikana. Samoina aikoina alkoi nousta esiin bluesin sävelet, sekä siitä seurannut jazz uutena musiikin muotona, joka kertoi orjien vapautumisesta.
Koimme eurooppalaisen ihmisen julmuuden natsien tuhojen ja ensimmäisen maailmansodan kauhujen myötä. Sotaa käytiinkin nyt ”sivistyneiden” ihmisten maailmassa, ei kaukana jossain oudossa paikassa erirotuisten ihmisten kanssa.
Tämä kauhun näkymä aloitti valkoisen miehen bluesin – hänen sielunsa etsimisen. kun se siihen asti oli ollut vain kirkollinen tai romanttinen toimenpide. Nyt valkoinen ihminen ja eurooppalainen ihminen joutui katsomaan itseään pimeästä peilistä.
Kun sanon, että valkoisen miehen blues on paljon syvempää kuin mustan miehen blues tarkoitan tätä:
Musta, afrikkalainen kulttuuri tuhottiin orjuudella ja ihmiset menettivät uskonsa ja ruumiillisen vapautensa, mutta mielestäni eivät sieluaan, joka nousi esiin juuri mm. bluesin tahtien myötä uudelleen – sen sijaan valkoinen ihminen, joka oli omaksunut tuon ”herrarodun” kauhean aseman jo kaksituhatta vuotta sitten, eikä mitenkään natsiaikana erityisesti oli kadottanut jo koko sielunsa ja eli tyhjyydessä; hän eli tilassa, jossa ei edes tajunnut olevansa sieluton!
Tuosta kauheasta tilasta on mahdollista kummuta näitä raakuuksia; eurooppalainen ihminen on ihmisistä onnettomin, sillä hänellä ei tosiasiassa ole mitään kosketusta ei juuriinsa, eikä sieluunsa, hän elää oman mielensä abstraktioissa. Tämä on Luciferiaaninen ihminen, jonka pelottavaa kuvaa sitten dadaistit, kabareetaiteilijat ja varsinkin saksalainen expresssionismi lähtivät kuvaamaan; tämä oli Bauhausin musiikkia, Joy Divisionin ahdistusta, Alien Sex Fiendin irvokkuutta – tuota eurooppalaisen ihmisen tekopyhää skitsofreenisuutta joka aina, kuten nytkin, oletetun vaaran uhatessa löytää uhkakuvan toisesta rodusta tai uskonnosta, joka uhkaa sen mielisairasta ja ylimielistä minäkuvaa.
”Useimmilla ihmisillä persoonallisuuden pimeä tai kielteinen puoli pysyy tiedostamattomana. Sankarin sen sijaan on oivallettava, että varjo on olemassa ja että hän voi saada siitä voimaa. Hänen on päästävä sovintoon omien tuhoavien voimiensa kanssa, jotta hän voisi tulla voimakkaaksi, että hän voittaisi lohikäärmeen – toisin sanoen ennekuin minä voi voittaa sen on hallittava ja omaksuttava myös varjonsa”
Carl Gustav Jung, symbolit, piilotajunnan kieli s 120–121
Valkoisen miehen blues on varmaan syntynyt Sveitsissä – tuossa nahkahousujen, salaisuuksien ja naamioiden pyhätössä, jossa puhtaaksi valkaistu, kliininen valkoinen mies kerää itselleen muiden ansaitsemaa rahaa. Tuo maa keskellä Eurooppaa kuvaa juuri sitä autiuden tunnetta; sielun kadottamisen kauheaa tyhjyyttä, joka on korvattava ahneudella, varastoimisella ja hasselpähkinäsuklaan syömisellä. Ei ihme, että Zürich oli yksi Euroopan pahimpia heroiinikeskuksia 80 – 90 luvuilla.
Ensimmäinen maailmansota purskautti siis tuon Eurooppa -Luciferin teinifinnit pitkin mantuja - siinä kapinallisen nuoruusikä näkyi hienoina uusina tulenkäytön tapoina, joilla saatiin aikaan miljoonia haamuja vaeltamaan Euroopan sielun lohduttomuudessa ja pienen hengähdyshetken jälkeen tuo tomera Valon Poika sitten keräsi taas energiansa ja ilmeni toisena maailmansotana: jälleen erittäin menestyksekkäästi verta roiskien maan hedelmöittämiseksi.
On suorastaan irvokasta, että valkoinen ihminen taivastelee jotain Amerikan kansojen ihmisten uhraamista, kun valkoinen mies on ainoa, joka on tehnyt turhasta ihmisuhraamisesta teollista taidetta. Ah! verenhurmaa, väkivaltaa, julmuutta ja järjen silmitöntä aina oikeassa olemista. Se on meidän Jumalamme – Lucifer, valon antaja ja tuoja.
Dadaistit Sveitsissä, Itävallassa ja Saksassa - noissa järjen tyyssijoissa alkoivat tuoda meille takaisin tuota sielumme ”bluesia” – se oli aivan toisen kuuloista, kuin Amerikan puuvillapeltojen yksitoikkoisen työn rytmi. Oikeastaan sitä ei alkumuodossaan voinut edes kuunnella. Valkoisen miehen blues oli sirpaleita, kakofoniaa, futuristisia iskulauseita, junien huutoja, räjähdyksiä ja ennen kaikkea täyttä kaaosta, jonka esiin tuominen tulkittiin hulluudeksi, vaikka se oli ainoa älyllinen ja henkinen teko, joka voitiin tuossa täystyranniassa suorittaa.
Surrealistit toivat myös tuon valkoisen miehen bluesin esille – selittämätön pulppusi silmiemme eteen; perustelamaton! Ikuinen nyt-hetki Saatanan liittolaisten tavoittamattomissa. Gaston Modot; kiihko!!! Väkivallan runous, verihurma Lorcan väkevissä runoissa. Järjen viivasuorien leikauspisteiden väkivalta horjui surrealismin vapahtavassa auringossa!
Tuhansien kabareetaiteilijoiden epätoivoinen blues rikotuissa kokettisävelmissä, jotka yrittivät näyttää noille tavallisille ihmisille, jotka ovat aina ikuisia natseja, että tämä on TEIDÄN elämäänne EI MEIDÄN… katsokaa, katsokaa!! Me ilvehdimme teille, että te tuntisitte hetken helpotusta kammottavasta ja kuolleesta elämästänne, jossa jalkanne polkevat ikuista tyhjyyttä ja kattolampuksi ripustettava Jumalanne luo teihin mitäänsanomatonta kelmeää valoa, joka ei koskaan tuo helpotusta!
Siksi kaikissa vankiloissa, mielisairaaloissa, keskitysleirien kammioissa VALO on pääasia – tuo kuollut kelmeä, valju valo – kaiken ikävästi latistava ja paljastava. Tila; iloton valo, kuollut valo ja valju on juuri se valo, mitä palvomme järkemme kylmissä abstraktioissa.
Tuosta ikuisesta kidutuksesta – langenneen tuhlaajapohjan, aristokraattipaskiaisen, kännäävän työläisen ja paksun, helvetin pikkuporvarin kauhusta on syntynyt valkoisen miehen sirpaleinen blues.
Dada-tietolaari:
Dadan historian voi katsoa alkaneen Cabaret Voltairesta (eli kabaree Voltaire), Zürichistä vuonna 1916 (joidenkin väitteiden mukaan tarkalleen 6. lokakuuta). Aktiivisia dadaisteja oli myös New Yorkissa kuten esimerkiksi Marcel Duchamp ja liberialainen taideopiskelija Beatrice Wood, joka oli jättänyt Ranskan ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Samaan aikaan myös Berliinissä vaikutti dadaistinen liike. Hieman myöhemmin myös Hannoverissa (Kurt Schwitters), Kölnissä ja Pariisissa oli dadaistisia epäyhteisöjä. Kölnin dadaryhmän olivat perustaneet 1920 Max Ernst, Hans Arp ja yhteiskunta-aktivisti Alfred Grunwald.
Ranskalainen avantgarde pysytteli ajan tasalla Zürichin dadatoimintaan Tristan Tzaran säännöllisen kirjeenvaihdon avulla. Hän vaihteli kirjeitä, runoja ja lehtiä Guillaume Apollinairen, André Bretonin, Max Jacobin ja muiden ranskalaisten kirjailijoiden, kriitikoiden ja taiteilijoiden kanssa. Ensimmäinen dadataiteen näytäntö pariisilaiselle yleisölle oli Salon des Indépendantsissa vuonna 1920. Jean Crotti esitteli dadaan liitettäviä töitään, mukaan lukien työn nimeltä "Explicatif", jossa oli sana "Tabu".
Lähde: Wikipedia/ dadan historia
Nyt seitsemänkymmentäluvun puolivälissä kokeellisen taiteilijat, nerot ja hullut – nuo nykyajan heyokat; pyhät klovnit Bowie, Reed ja Iggy pakenivat Berliiniin maistamaan Euroopan syvää ja juovuttavaa ahdistusta ja he jatkoivat tuota itsemurhan tehneiden taiteilija – marttyyrien linjaa ja popularisoivat sen yhdessä mekaanisten tahtien mestareiden Kraftwerkin soittajien kanssa. Berliinissä syntynyt kombinaatio oli ensimmäisiä todellisia valkoisen miehen blueseja; sitä oli Low:n ja Heroesin kakkospuolet, sitä oli Iggyn Mass Production, sen kaiut kuuluivat kaikissa 1970 – luvun lopun ja 1980 – luvun alun Indie – bändeissä.
Mitä muuta oli Kraftwerkin uusi, viileän etäinen, mutta sommitelmallisesti kaunis musiikki, kuin tuota kuolleen koneihmisen kaipuuta harmonian sfääreihin; jopa Abba oli samaa – yhtye, jonka musiikki oli eurooppalaisen kliinistä, puhdasta ja kuulasta ja joka otti nimensä Isä Jumalalta ja popularisoi tuon kauneuden tunteen ja harmonian musiikissa paljon tehokammin ja aidommin, kuin mikään kirkko.
Näitä lähti sitten bluesin maa syntyinen poljento puhdistamaan, kun se sai vihdoin valkoisenkin miehen lantion liikkeelle, mutta se ei vielä ollut ”valkoista” musiikkia, ei sen sielun bluesia, ei valkoisen ihmisen valitusta ja hänen vapautensa laulua.
Selvennyksen vuoksi ja väärinkäsitysten välttämiseksi: väitteet eivät ole siis rasistisia jos joku niitä haluaa niin tulkita, vaan näkemys yksinkertaistettuna on tämä:
Olemme historian kautta oppineet näkemään tuhoa ja julmuutta ja eurooppalainen, moderni ihminen kasvoi tuohon kenttään 1910 – 1940 lukujen aikana. Samoina aikoina alkoi nousta esiin bluesin sävelet, sekä siitä seurannut jazz uutena musiikin muotona, joka kertoi orjien vapautumisesta.
Koimme eurooppalaisen ihmisen julmuuden natsien tuhojen ja ensimmäisen maailmansodan kauhujen myötä. Sotaa käytiinkin nyt ”sivistyneiden” ihmisten maailmassa, ei kaukana jossain oudossa paikassa erirotuisten ihmisten kanssa.
Tämä kauhun näkymä aloitti valkoisen miehen bluesin – hänen sielunsa etsimisen. kun se siihen asti oli ollut vain kirkollinen tai romanttinen toimenpide. Nyt valkoinen ihminen ja eurooppalainen ihminen joutui katsomaan itseään pimeästä peilistä.
Kun sanon, että valkoisen miehen blues on paljon syvempää kuin mustan miehen blues tarkoitan tätä:
Musta, afrikkalainen kulttuuri tuhottiin orjuudella ja ihmiset menettivät uskonsa ja ruumiillisen vapautensa, mutta mielestäni eivät sieluaan, joka nousi esiin juuri mm. bluesin tahtien myötä uudelleen – sen sijaan valkoinen ihminen, joka oli omaksunut tuon ”herrarodun” kauhean aseman jo kaksituhatta vuotta sitten, eikä mitenkään natsiaikana erityisesti oli kadottanut jo koko sielunsa ja eli tyhjyydessä; hän eli tilassa, jossa ei edes tajunnut olevansa sieluton!
Tuosta kauheasta tilasta on mahdollista kummuta näitä raakuuksia; eurooppalainen ihminen on ihmisistä onnettomin, sillä hänellä ei tosiasiassa ole mitään kosketusta ei juuriinsa, eikä sieluunsa, hän elää oman mielensä abstraktioissa. Tämä on Luciferiaaninen ihminen, jonka pelottavaa kuvaa sitten dadaistit, kabareetaiteilijat ja varsinkin saksalainen expresssionismi lähtivät kuvaamaan; tämä oli Bauhausin musiikkia, Joy Divisionin ahdistusta, Alien Sex Fiendin irvokkuutta – tuota eurooppalaisen ihmisen tekopyhää skitsofreenisuutta joka aina, kuten nytkin, oletetun vaaran uhatessa löytää uhkakuvan toisesta rodusta tai uskonnosta, joka uhkaa sen mielisairasta ja ylimielistä minäkuvaa.
”Useimmilla ihmisillä persoonallisuuden pimeä tai kielteinen puoli pysyy tiedostamattomana. Sankarin sen sijaan on oivallettava, että varjo on olemassa ja että hän voi saada siitä voimaa. Hänen on päästävä sovintoon omien tuhoavien voimiensa kanssa, jotta hän voisi tulla voimakkaaksi, että hän voittaisi lohikäärmeen – toisin sanoen ennekuin minä voi voittaa sen on hallittava ja omaksuttava myös varjonsa”
Carl Gustav Jung, symbolit, piilotajunnan kieli s 120–121
Valkoisen miehen blues on varmaan syntynyt Sveitsissä – tuossa nahkahousujen, salaisuuksien ja naamioiden pyhätössä, jossa puhtaaksi valkaistu, kliininen valkoinen mies kerää itselleen muiden ansaitsemaa rahaa. Tuo maa keskellä Eurooppaa kuvaa juuri sitä autiuden tunnetta; sielun kadottamisen kauheaa tyhjyyttä, joka on korvattava ahneudella, varastoimisella ja hasselpähkinäsuklaan syömisellä. Ei ihme, että Zürich oli yksi Euroopan pahimpia heroiinikeskuksia 80 – 90 luvuilla.
Ensimmäinen maailmansota purskautti siis tuon Eurooppa -Luciferin teinifinnit pitkin mantuja - siinä kapinallisen nuoruusikä näkyi hienoina uusina tulenkäytön tapoina, joilla saatiin aikaan miljoonia haamuja vaeltamaan Euroopan sielun lohduttomuudessa ja pienen hengähdyshetken jälkeen tuo tomera Valon Poika sitten keräsi taas energiansa ja ilmeni toisena maailmansotana: jälleen erittäin menestyksekkäästi verta roiskien maan hedelmöittämiseksi.
On suorastaan irvokasta, että valkoinen ihminen taivastelee jotain Amerikan kansojen ihmisten uhraamista, kun valkoinen mies on ainoa, joka on tehnyt turhasta ihmisuhraamisesta teollista taidetta. Ah! verenhurmaa, väkivaltaa, julmuutta ja järjen silmitöntä aina oikeassa olemista. Se on meidän Jumalamme – Lucifer, valon antaja ja tuoja.
Dadaistit Sveitsissä, Itävallassa ja Saksassa - noissa järjen tyyssijoissa alkoivat tuoda meille takaisin tuota sielumme ”bluesia” – se oli aivan toisen kuuloista, kuin Amerikan puuvillapeltojen yksitoikkoisen työn rytmi. Oikeastaan sitä ei alkumuodossaan voinut edes kuunnella. Valkoisen miehen blues oli sirpaleita, kakofoniaa, futuristisia iskulauseita, junien huutoja, räjähdyksiä ja ennen kaikkea täyttä kaaosta, jonka esiin tuominen tulkittiin hulluudeksi, vaikka se oli ainoa älyllinen ja henkinen teko, joka voitiin tuossa täystyranniassa suorittaa.
Surrealistit toivat myös tuon valkoisen miehen bluesin esille – selittämätön pulppusi silmiemme eteen; perustelamaton! Ikuinen nyt-hetki Saatanan liittolaisten tavoittamattomissa. Gaston Modot; kiihko!!! Väkivallan runous, verihurma Lorcan väkevissä runoissa. Järjen viivasuorien leikauspisteiden väkivalta horjui surrealismin vapahtavassa auringossa!
Tuhansien kabareetaiteilijoiden epätoivoinen blues rikotuissa kokettisävelmissä, jotka yrittivät näyttää noille tavallisille ihmisille, jotka ovat aina ikuisia natseja, että tämä on TEIDÄN elämäänne EI MEIDÄN… katsokaa, katsokaa!! Me ilvehdimme teille, että te tuntisitte hetken helpotusta kammottavasta ja kuolleesta elämästänne, jossa jalkanne polkevat ikuista tyhjyyttä ja kattolampuksi ripustettava Jumalanne luo teihin mitäänsanomatonta kelmeää valoa, joka ei koskaan tuo helpotusta!
Siksi kaikissa vankiloissa, mielisairaaloissa, keskitysleirien kammioissa VALO on pääasia – tuo kuollut kelmeä, valju valo – kaiken ikävästi latistava ja paljastava. Tila; iloton valo, kuollut valo ja valju on juuri se valo, mitä palvomme järkemme kylmissä abstraktioissa.
Tuosta ikuisesta kidutuksesta – langenneen tuhlaajapohjan, aristokraattipaskiaisen, kännäävän työläisen ja paksun, helvetin pikkuporvarin kauhusta on syntynyt valkoisen miehen sirpaleinen blues.
Dada-tietolaari:
Dadan historian voi katsoa alkaneen Cabaret Voltairesta (eli kabaree Voltaire), Zürichistä vuonna 1916 (joidenkin väitteiden mukaan tarkalleen 6. lokakuuta). Aktiivisia dadaisteja oli myös New Yorkissa kuten esimerkiksi Marcel Duchamp ja liberialainen taideopiskelija Beatrice Wood, joka oli jättänyt Ranskan ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Samaan aikaan myös Berliinissä vaikutti dadaistinen liike. Hieman myöhemmin myös Hannoverissa (Kurt Schwitters), Kölnissä ja Pariisissa oli dadaistisia epäyhteisöjä. Kölnin dadaryhmän olivat perustaneet 1920 Max Ernst, Hans Arp ja yhteiskunta-aktivisti Alfred Grunwald.
Ranskalainen avantgarde pysytteli ajan tasalla Zürichin dadatoimintaan Tristan Tzaran säännöllisen kirjeenvaihdon avulla. Hän vaihteli kirjeitä, runoja ja lehtiä Guillaume Apollinairen, André Bretonin, Max Jacobin ja muiden ranskalaisten kirjailijoiden, kriitikoiden ja taiteilijoiden kanssa. Ensimmäinen dadataiteen näytäntö pariisilaiselle yleisölle oli Salon des Indépendantsissa vuonna 1920. Jean Crotti esitteli dadaan liitettäviä töitään, mukaan lukien työn nimeltä "Explicatif", jossa oli sana "Tabu".
Lähde: Wikipedia/ dadan historia
Nyt seitsemänkymmentäluvun puolivälissä kokeellisen taiteilijat, nerot ja hullut – nuo nykyajan heyokat; pyhät klovnit Bowie, Reed ja Iggy pakenivat Berliiniin maistamaan Euroopan syvää ja juovuttavaa ahdistusta ja he jatkoivat tuota itsemurhan tehneiden taiteilija – marttyyrien linjaa ja popularisoivat sen yhdessä mekaanisten tahtien mestareiden Kraftwerkin soittajien kanssa. Berliinissä syntynyt kombinaatio oli ensimmäisiä todellisia valkoisen miehen blueseja; sitä oli Low:n ja Heroesin kakkospuolet, sitä oli Iggyn Mass Production, sen kaiut kuuluivat kaikissa 1970 – luvun lopun ja 1980 – luvun alun Indie – bändeissä.
Mitä muuta oli Kraftwerkin uusi, viileän etäinen, mutta sommitelmallisesti kaunis musiikki, kuin tuota kuolleen koneihmisen kaipuuta harmonian sfääreihin; jopa Abba oli samaa – yhtye, jonka musiikki oli eurooppalaisen kliinistä, puhdasta ja kuulasta ja joka otti nimensä Isä Jumalalta ja popularisoi tuon kauneuden tunteen ja harmonian musiikissa paljon tehokammin ja aidommin, kuin mikään kirkko.
VALKOISEN MIEHEN ”BLUES” (osa 1)
Aina kuulee samaa jankutusta siitä, kuinka kaikki populaarimusiikki, ennen kaikkea rock pohjautuu bluesiin, joka taas on mustan miehen orjuuden esiintuoma valituslaulu ihmisen psyyken kahleista ja niistä vapautumisesta. Olematta rasisti voin sanoa, että tuo on vain osittain totta, sillä kaikkialla maailmassa on sekä etniset, että paikoille ominaiset ilmaisutapansa, jotka ovat sidoksissa äänteisiin, yhteisön suhteisiin, sekä suhteeseen ympäristöön Näin siis savannilla asuva musta tuo esiin ympäristöään ja kulttuuriaan esille ei tavalla kuin esim. metsien ympäröimä suomalainen.
Valittavat peruspoljento – laulut ovat myös ominaisia vaikka kuinka monelle kansalle, joten blues ei ole oikeastaan mikään poikkeus. Samoin kertovia nuotiolauluja tietyillä poljennoilla on ollut aina.
Oli tavallaan helpotus lukea Kauko Röyhkän Lou Reed – kirjaa, josta ensimmäistä kertaa kuulin että Lou Reed EI halunnut että Velvet Underground kuulostaa bluesilta! Se oli minulle helpotus, sillä olin aina ihmetellyt itsessäni piilevää pikku arjalaista, joka vinkui bluesia vastaan – en nimittäin ole koskaan pitänyt bluesista oikeastaan ollenkaan.
Velvet Undergroundia taas pidän oikeastaan koko modernin yhteiskunnan rockin perustana ja siksi oli mielenkiintoista lukea tuo lausunto kirjasta. Tämä tuki myös ymmärrystäni siitä, että länsimaiset yksinkertaistukset lähes joka asiasta johtuvat vain järjen ylivallasta ja siksi elämme kuvitteellisella logiikka - janalla, joka sanelee suuren osan historiaamme ja täysin ns. tiedettämme. Kuitenkin tuo blues – juuren miettiminen ja se tunne, joka minulla oli ollut 80 – luvulta lähtien, että valkoisen miehen musiikki Ei ollut tuota samaa mustaa blues – juurta ajoi syvemmälle tarkastelemaan koko tämä eurooppalaisen ihmisen sielun kuvaa ja siitä kumpuavaa musiikkia ja taidetta.
On myös olemassa monenlaisia oletuksia ja näkemisen tapoja. Jos tutkii esimerkiksi Amerikan Intiaanien luomiskertomuksia poikkeavat ne aivan täysin koko siitä ”big bang” – ajattelusta, joka meidän tieteessämme vallitsee. Hehän yleisesti esimerkiksi eivät hyväksy ideaa, että polveutuisimme apinoista, mutta meidät kaikki on aivopesty uskomaan sokeasti noihin nuoriin ja hyvin vaillinaisiin ”tieteellisiin” teoreemoihin – sama pätee lähes ääliömäiseen Big Bang – teoriaan, jossa yhtäkkiä ei missään ja jonkun?? hemmetin pakkovoiman ajamana universumin kaikki materia syntyy tyhjästä???
Valkoinen ihminen on aina taivuttanut älyä rautakahleisiin, jonka vain mittasuhteiden, ns. objektiivisen havainnon ja logiikan alueet sanelevat. Tästä olemmekin sitten joutuneet tähän kaaokseen, josta siten blueskin syntyi.
Eli lyhyesti – ensin keksitään, että joillain on oikeus Jumalansa oikeuttamana ryöstää toisilta omaisuus ja maa, sitten tieteellisen ihmiskuvan avulla oikeutetaan toisten kansojen tyrannia, alistaminen ja kahleisiin pistäminen, sitten loogisen ajattelun tuomalla materialismilla pistetään nuo orjat tienaamaan lisää näille järjen jättiläisille ja kun sitten Blues on tehnyt tehtävänsä ja liuottanut hiukan vapauden näkymiä takaisin sielusta, niin sitten sama orjuus ja samat kahleet siirretään ihan tavalliselle kansalaille. tätä sitten kutsutaan joko markkinataloudeksi tai sosialismiksi, jotka pohjimmiltaan ovat samaa kontrollissa olevien ryhmien sanelua ”alemmille” eli tavallisille kansalaisille.
Natseissa oli se mukava, että he toivat hienosti esille koko tuon valkoisen miehen ajattelukoneiston; sen ylpeän rationaalisuuden ja uskon mekanismit, joten meidän on syytä olla kiitollisia noista opetuksista. Niistä vain sitten pitäisi myös oppia jotain. Natsismi itse asiassa paljasti kaikkein selkeimmin eurooppalaisen ihmisen perinnön sekä sielun tilan; tuo tila on potentiaalisena kaikissa meissä kun haluamme jonkun idean, ajatuksen tai dogman avulla liittää muut siihen mukaan ja käytämme ” oikeassa olemisen” vaillinaista tilaa siihen.
En siis usko että valkoinen ”herrarotu” on musiikissaan ja itseilmaisussaan bluesin jälkeläinen – osa vaikutteista ja tavoista tietysti on kummunnut sieltä ja hyvä onkin, mutta valkoisen miehen blues on ihan muualla ja se syntyy aivan toisella tavalla meidän sielumme tai olemuksemme rakenne on erilainen ja myös kehityshistoriamme on erilaista. Tämä jotenkin tuli hyvin esiin juuri 1980 – luvun kulttuurissa ja juuri noissa vaikutteissa 20 – ja 30 luvuilta, joista aikakausista tuona ajan musiikki ja taide ammensi suurelta osin voimansa
Uskoisin, että valkoisen miehen rotu on Luciferin rotua, tuon valontuojan, jonka juhlaa suomenruotsalaiset kynttiläpäät viettävät tänäkin päivänä. Ei kai nyt kukaan uskovainen Lucifer nimeä anna sille, joka on tuomassa valoa? Valostahan jankuttaa joka pastori joka niemen nenässä ja luomiskertomuskin jonkun paikalla olleen reportterin kuulemana alkaa, että tulkoon Valkeus…
Amerikan alkuperäisheimoilla on siis erilainen näkemys kansoista ja mantereista ja heidän opetuksensa kuulostaa jotenkin paljon viisaammalta – niin muuten myös idän uskontojen… no, joka tapauksessa noihin näkemyksiin kuuluu, että Luoja (eli tässä nyt pitää kyllä sitten hyväksyä tuo Korkeampi Olento), antoi alkaville ihmisroduille väriensä mukaan erilaiset tehtävät ts. emme olleetkaan ihan vaan pelkkää Aatamimassaa, vaan meille tuli erilaisia erikoistumisia – tuolloin ei vielä tarvittu Nokia - insinöörejä, mutta erilaistumisia alkoi siis jo tapahtua heti alusta.
” Suuressa Ikuisuudessa jokainen erityinen Muoto antaa itsestään tai säteilee omaa Erityistä Valoaan, & Muoto on Jumalainen Näky ja Valo on hänen Vaatetuksensa. Tämä on Jerusalem jokaisessa meissä... ja Jerusalemia kutsutaan Vapaudeksi ” (Jer. 54: 1 )
William Blake, Jerusalem
Valon eli tulen ymmärtämisen ja hoitamisen tehtävä osui näille kalpeanaamoille, jotka sitten siis opettelivatkin tehokkaasti tuon älyn kipinän käytön. Ensiksi he ottivat pyörän eli auringon pyhimmän symbolin ja pistivät sen rattaiden alle – toisin sanoen häpäisivät sen – sitten he ottivat tuon tulen ymmärryksen ja kehittivät aseet, räjähdykset, koneet ja kaiken tuon, minkä keskipisteessä on nyt tuo valo, eli tuli ja näin todella, kuten Prometheuksen myytistä voimme lukea, niin varmaankin sitten tuo Lucifer eli valolla keplottelija vähitellen sitten todella syntyi ja Natsismi, sekä oikeaoppinen kiihkokristillisyys (mm. Ku Klux Klan) sekä rationaalinen, objektivoiva tiede ovat sen älyn tunnusmerkkejä.
Syntyi kone-ihminen; ei tunteva olento, jonka sielu oli kokonaan alistettu tai jopa hävitetty. Syntyi siis itsetietoinen, ylpeä olento, joka lankesi paratiisillisesta Ambomaasta ja sen hedelmällisistä vapauden kehdoista tänne Eurooppaan tuli nyt takapuolensa alla; aina kiireessä, aina kohkaamaassa, pyrkimässä ”johonkin” – aina matkimassa Luojaa ja keksimässä mitä kummallisimpia ja toinen toistaan pirullisempia tapoja tuhota itseään ja omaa luontoaan eli ruumista, joka taas oli tuo Maa.
Sitten kehitettiin kummallisia oppeja, joissa todettiin, että maasta sinä olet tullut ja maaksi olet tuleva; samaan aikaan kuitenkin tuota maata siis raiskattiin, pilkottiin, rajattiin ja halveksuttiin, minkä kerittiin ja ennekaikkea sitä orjuutettiin kaikilla mahdollisilla tavoilla, joista aistinautintojen lisääminen ja sukupuolielinten palvonta toi ihmisen lopulta lopullisen rappion porteille modernin tiedonvälityksen Sodomassa ja Gomorrassa.
Valittavat peruspoljento – laulut ovat myös ominaisia vaikka kuinka monelle kansalle, joten blues ei ole oikeastaan mikään poikkeus. Samoin kertovia nuotiolauluja tietyillä poljennoilla on ollut aina.
Oli tavallaan helpotus lukea Kauko Röyhkän Lou Reed – kirjaa, josta ensimmäistä kertaa kuulin että Lou Reed EI halunnut että Velvet Underground kuulostaa bluesilta! Se oli minulle helpotus, sillä olin aina ihmetellyt itsessäni piilevää pikku arjalaista, joka vinkui bluesia vastaan – en nimittäin ole koskaan pitänyt bluesista oikeastaan ollenkaan.
Velvet Undergroundia taas pidän oikeastaan koko modernin yhteiskunnan rockin perustana ja siksi oli mielenkiintoista lukea tuo lausunto kirjasta. Tämä tuki myös ymmärrystäni siitä, että länsimaiset yksinkertaistukset lähes joka asiasta johtuvat vain järjen ylivallasta ja siksi elämme kuvitteellisella logiikka - janalla, joka sanelee suuren osan historiaamme ja täysin ns. tiedettämme. Kuitenkin tuo blues – juuren miettiminen ja se tunne, joka minulla oli ollut 80 – luvulta lähtien, että valkoisen miehen musiikki Ei ollut tuota samaa mustaa blues – juurta ajoi syvemmälle tarkastelemaan koko tämä eurooppalaisen ihmisen sielun kuvaa ja siitä kumpuavaa musiikkia ja taidetta.
On myös olemassa monenlaisia oletuksia ja näkemisen tapoja. Jos tutkii esimerkiksi Amerikan Intiaanien luomiskertomuksia poikkeavat ne aivan täysin koko siitä ”big bang” – ajattelusta, joka meidän tieteessämme vallitsee. Hehän yleisesti esimerkiksi eivät hyväksy ideaa, että polveutuisimme apinoista, mutta meidät kaikki on aivopesty uskomaan sokeasti noihin nuoriin ja hyvin vaillinaisiin ”tieteellisiin” teoreemoihin – sama pätee lähes ääliömäiseen Big Bang – teoriaan, jossa yhtäkkiä ei missään ja jonkun?? hemmetin pakkovoiman ajamana universumin kaikki materia syntyy tyhjästä???
Valkoinen ihminen on aina taivuttanut älyä rautakahleisiin, jonka vain mittasuhteiden, ns. objektiivisen havainnon ja logiikan alueet sanelevat. Tästä olemmekin sitten joutuneet tähän kaaokseen, josta siten blueskin syntyi.
Eli lyhyesti – ensin keksitään, että joillain on oikeus Jumalansa oikeuttamana ryöstää toisilta omaisuus ja maa, sitten tieteellisen ihmiskuvan avulla oikeutetaan toisten kansojen tyrannia, alistaminen ja kahleisiin pistäminen, sitten loogisen ajattelun tuomalla materialismilla pistetään nuo orjat tienaamaan lisää näille järjen jättiläisille ja kun sitten Blues on tehnyt tehtävänsä ja liuottanut hiukan vapauden näkymiä takaisin sielusta, niin sitten sama orjuus ja samat kahleet siirretään ihan tavalliselle kansalaille. tätä sitten kutsutaan joko markkinataloudeksi tai sosialismiksi, jotka pohjimmiltaan ovat samaa kontrollissa olevien ryhmien sanelua ”alemmille” eli tavallisille kansalaisille.
Natseissa oli se mukava, että he toivat hienosti esille koko tuon valkoisen miehen ajattelukoneiston; sen ylpeän rationaalisuuden ja uskon mekanismit, joten meidän on syytä olla kiitollisia noista opetuksista. Niistä vain sitten pitäisi myös oppia jotain. Natsismi itse asiassa paljasti kaikkein selkeimmin eurooppalaisen ihmisen perinnön sekä sielun tilan; tuo tila on potentiaalisena kaikissa meissä kun haluamme jonkun idean, ajatuksen tai dogman avulla liittää muut siihen mukaan ja käytämme ” oikeassa olemisen” vaillinaista tilaa siihen.
En siis usko että valkoinen ”herrarotu” on musiikissaan ja itseilmaisussaan bluesin jälkeläinen – osa vaikutteista ja tavoista tietysti on kummunnut sieltä ja hyvä onkin, mutta valkoisen miehen blues on ihan muualla ja se syntyy aivan toisella tavalla meidän sielumme tai olemuksemme rakenne on erilainen ja myös kehityshistoriamme on erilaista. Tämä jotenkin tuli hyvin esiin juuri 1980 – luvun kulttuurissa ja juuri noissa vaikutteissa 20 – ja 30 luvuilta, joista aikakausista tuona ajan musiikki ja taide ammensi suurelta osin voimansa
Uskoisin, että valkoisen miehen rotu on Luciferin rotua, tuon valontuojan, jonka juhlaa suomenruotsalaiset kynttiläpäät viettävät tänäkin päivänä. Ei kai nyt kukaan uskovainen Lucifer nimeä anna sille, joka on tuomassa valoa? Valostahan jankuttaa joka pastori joka niemen nenässä ja luomiskertomuskin jonkun paikalla olleen reportterin kuulemana alkaa, että tulkoon Valkeus…
Amerikan alkuperäisheimoilla on siis erilainen näkemys kansoista ja mantereista ja heidän opetuksensa kuulostaa jotenkin paljon viisaammalta – niin muuten myös idän uskontojen… no, joka tapauksessa noihin näkemyksiin kuuluu, että Luoja (eli tässä nyt pitää kyllä sitten hyväksyä tuo Korkeampi Olento), antoi alkaville ihmisroduille väriensä mukaan erilaiset tehtävät ts. emme olleetkaan ihan vaan pelkkää Aatamimassaa, vaan meille tuli erilaisia erikoistumisia – tuolloin ei vielä tarvittu Nokia - insinöörejä, mutta erilaistumisia alkoi siis jo tapahtua heti alusta.
” Suuressa Ikuisuudessa jokainen erityinen Muoto antaa itsestään tai säteilee omaa Erityistä Valoaan, & Muoto on Jumalainen Näky ja Valo on hänen Vaatetuksensa. Tämä on Jerusalem jokaisessa meissä... ja Jerusalemia kutsutaan Vapaudeksi ” (Jer. 54: 1 )
William Blake, Jerusalem
Valon eli tulen ymmärtämisen ja hoitamisen tehtävä osui näille kalpeanaamoille, jotka sitten siis opettelivatkin tehokkaasti tuon älyn kipinän käytön. Ensiksi he ottivat pyörän eli auringon pyhimmän symbolin ja pistivät sen rattaiden alle – toisin sanoen häpäisivät sen – sitten he ottivat tuon tulen ymmärryksen ja kehittivät aseet, räjähdykset, koneet ja kaiken tuon, minkä keskipisteessä on nyt tuo valo, eli tuli ja näin todella, kuten Prometheuksen myytistä voimme lukea, niin varmaankin sitten tuo Lucifer eli valolla keplottelija vähitellen sitten todella syntyi ja Natsismi, sekä oikeaoppinen kiihkokristillisyys (mm. Ku Klux Klan) sekä rationaalinen, objektivoiva tiede ovat sen älyn tunnusmerkkejä.
Syntyi kone-ihminen; ei tunteva olento, jonka sielu oli kokonaan alistettu tai jopa hävitetty. Syntyi siis itsetietoinen, ylpeä olento, joka lankesi paratiisillisesta Ambomaasta ja sen hedelmällisistä vapauden kehdoista tänne Eurooppaan tuli nyt takapuolensa alla; aina kiireessä, aina kohkaamaassa, pyrkimässä ”johonkin” – aina matkimassa Luojaa ja keksimässä mitä kummallisimpia ja toinen toistaan pirullisempia tapoja tuhota itseään ja omaa luontoaan eli ruumista, joka taas oli tuo Maa.
Sitten kehitettiin kummallisia oppeja, joissa todettiin, että maasta sinä olet tullut ja maaksi olet tuleva; samaan aikaan kuitenkin tuota maata siis raiskattiin, pilkottiin, rajattiin ja halveksuttiin, minkä kerittiin ja ennekaikkea sitä orjuutettiin kaikilla mahdollisilla tavoilla, joista aistinautintojen lisääminen ja sukupuolielinten palvonta toi ihmisen lopulta lopullisen rappion porteille modernin tiedonvälityksen Sodomassa ja Gomorrassa.
Osa III: Otteita tulevasta Timanttikoirien vuosi 1984 kirjasta ( LIKE OY)
GRÖNA
Greenback, Jusa , Grönä…. jos pitäisi nimetä joku, joka oli ensimmäinen varsinainen ”goottihahmo” Suomessa sanoisin, että se oli Grönä… hän oli hiukan vanhempi kuin me eli syntynyt ehkä jotain 1955 tai sinnepäin ja se oli aika outo jätkä. Ensinnäkin se oli vanha spiidifriikki tai siis nimenomaan oli ollut sellainen jo 1970 - luvun alussa – asia, joka oli aika harvinainen täällä. Sille oli tullut joku raju juttu kai sen vaimon tai tyttöystävän kanssa ja se oli lopettanut silloin kaman käytön kokonaan eli se oli tavallaan käynyt jo koko kaaren läpi ennen 1980 – luvun skeneä.
Sitten Gröna oli alkanut lukea Krishnamurtia ja oli varmaan vetänyt koko sen tuotannon läpi eli se oli jonkinlaisella henkisellä tiellä. Gröna tunsi myös erittäin hyvin sekä eurooppalaisen että amerikkalaisen runouden ja kirjallisuuden ja lainaili usein ulkomuistista jotain Bukowskia, Baudelairea, Wildea tai Henry Milleriä, jota muuten sekä minä että Floyd todella rakastettiin… Miller osasi kirjoittaa elämästä niin, että elämä tuntui oikealta, intensiiviseltä, hurmokselliselta, inspiroituneelta ja raa`an alastomalta eli juuri sellaiselta, kuin me halusimme elämän tuntuvan ja näyttävän. Gröna taisi tutustuttaa minut Hubert Shelby Jr: n kirjoihin, mikäli oikein muistan.
Outoa oli se, että se kuitenkin oli todella rock – Gröna oli nimittäin juuri aivan ensimmäisiä henkilöitä, joka pukeutui kokomustaan – sillä oli mustat kapeat kengät tai bootsit, musta melkein maahan ulottuva nahkarotsi, pikimustat puoleen väliin selkää ulottuvat ihan piikkisuorat hiukset, kalpeaksi puuteroitu naama ja kajalia ja ripsiväriä, niin ja usein myös tyylikäs musta cowboy stetson.
Gröna ei ollut mikään tuollainen mauton hevi – Lasse, joita nykyään näkee joka kulmassa, vaan todella yksinkertaisen vaikuttava, tyylikäs ja kaunis mies – sellaisella salaperäisellä, ehkä vähän pelottavallakin tavalla… Tosiasia kuitenkin oli, että Grönä oli todella väkivallaton ihminen, kyllähän sitä vitutti kaiken maailman örisijät ja selkään taputtelijat, mutta se oli jo oppinut hillitsemään itsensä ja tosiaan henkistynyt aika pitkälle ja silti luuhasi yökahviloissa ja klubeilla aina kun voi ja antoi nuorten naisten viedä itsensä hoidettavaksi eli se asui milloin minkäkin naisen luona – asia, joka sekin oli hyvin tyypillinen noille meidän kuvioille yleensäkin.
Muistan, kuinka jossain välissä eräs ihan hyvän näköinen ja mukava tyttö halusi ”ostaa” minut elämäänsä – olin siellä yötä ja aamulla tyttö sanoi, että jäisinkö sinne hengaamaan ja asumaan ja hän kustantaisi kaiken…
En jäänyt … olin liian vapaa sielu jäämään kiinni mihinkään. Itse asiassa en seurustellut koskaan yhtä yötä kauempaa, koska minusta se olisi ollut valheellista ja hyväksikäyttöä… en voinut luvata mitään pysyvyyttä, kun oli liian kiire elää. Mutta ylipäänsä tuolla tavalla asiat meidän kuvioissa toimivat – tuolla tavalla tapahtui Sallylle, Floydille, Harry Jonesille ja monille muille ja asia oli ok. Toiset olivat seurustelevaa tyyppiä (kuten Floyd ja Delay myöhemmin) toiset taas kulkijoita (kuten minä ja Gröna)
Yleensähän tuollaisissa normaali ihmisten ”herrasmies” – kuvitelmissa ja pojukuvioissa, joilla tarkoitan nyt tuollaisia ns. perusmiehiä, jotka on opetettu tyydyttämään vain naisten materiaalisia tarpeita eli siis heidät on kokonaan alistettu, vaikka kuvittelevatkin olevansa jotain ”vapaita ” miehiä - on heidän tehtävänään pönkittää pikku pesiä ja puuhia eli hoitaa huonekalut, naiminen, auto, puudeli, perhe, omakotitalo ja duuni niin, että nainen pysyy tyytyväisenä, eikä mahdollisesti karkaa.
Mies hoitaa drinkit, pokkuroi ja juoksee pillun perässä, mutta klubikuvioissa kaikki oli toisenlaista ja rockin maailmassa yleensäkin… naiset tulevat tarjoamaan itsensä (eivät tietysti kaikki mitenkään tyrkytä itseään) ja usein maksavat kaiken ja vielä pitävät kundia yllä, jos se on hyvä ja nainen ja mies pitävät yhdessä hauskaa.
Oikeastaan silloin meidän piireissä ei kukaan itseään kunnioittava mies ruvennut naisille tarjoilemaan yhtään mitään, saati ylläpitämään mitään perhekuvitelmia… ei todellakaan ja naiset, jotka olivat myös hyvin vapaita ja tasa – arvoisia hyväksyivät tämän ja usein ”kannattivat ” miehiään – hehän olivat tähtiä tai muuten vain sen arvoisia tyyppejä.
Muistan esim. Sangon eli Mustan Minnan, joka oli klubeilla heiluvista naisista ehkä tylyin ja älykkäällä tavalla hulluin. Hän kävi joka päivä Presidentti – hotellissa siivoamassa – hoiti aina työnsä todella hienosti, välillä kävi aina moikkaamassa meitä Pressan yökahvilassa ja salakuljetti jotain ruokaa meille ja sitten yleensä tarjosi koko illan tai ainakin pari drinkkiä seurueen miehille – ei sille koskaan tullut mieleenkään, että se olisi ollut jotain ”riistoa” – päinvastoin sehän oli helvetin hienoa, että sai hengata meidän kanssa ja nauraa ja bailata illat ja yöt läpeensä…
Noin se kyllä menee klubipiireissä ja yleensä naiset on todella skarppeja ja uskonpa, että monet naiset jopa pitävät ihan loukkaavana sellaista, että joku äijä tulisi tarjoamaan drinkkejä ja esittämään jotain ”miestä” – se oli junttimaista, moukkamaista ja olisi alistanut naisen jonkin sortin miesten ”kohteeksi”.
Hah hah - se ei kyllä niissä kuvioissa todellakaan onnistunut!
Naiset olivat todella hienoja ja Musta Minna skarppiudessaan ihan omaa luokkaansa – melkein kaikki naiset klubeilla pelkäsivät häntä – Hän oli erittäin kaunis – valtavan kirkkaat silmät saattoivat vaarallisesti leimuta, kun hän sekoili itsekseen tanssilattialla. Heti, kun näin hänet ensimmäistä kertaa ihastuin hänen hulluuteensa ja sumeilemattomaan persoonansa – ei kyllä mitenkään haitannut että hän oli myös älyttömän hyvän näköinen ja tyylikäs.
Gröna toimi Andy McCoyn henkilökohtaisena managerina ja kiertue – avustajana joillain rundeilla ja samalla hän kirjoitteli rock - artikkeleita ainakin Rumbaan. En muista missä Grönaan tutustuin, mutta pian meistä tuli ihan hyvät frendit ja juttelimme paljon kaikenlaista – varsinkin henkisyydestä ja taiteesta.
Gröna oli intohimoinen Iggy Pop – fani ja niin kai olin minkäkin… Iggy minulle oli jotain, joka oli monta kertaa pelastanut minut itseltäni ja siltä hillittömältä sisäiseltä palolta ja myös vihalta, jota välillä tunsin koko ihmiskuntaa kohtaan …Pinupsin aikaanhan meillä oli ideana pystyttää verkko minun (meidän) ja yleisön väliin etten hakkaisi ihmisiä mikkitelineellä, sillä sen olisin 100 % varmasti tehnyt – minähän halveksin yleisöä ja kaiken maailman tyyppejä, jotka olisivat tulleet tiirailemaan… jos haluatte show: ta, niin sen kanssa sitten saatte. Pinupsien oli tarkoitus olla äärimmäisen vaarallinen kokemus. Jos kuuntelette Come And Fly With Us tai Isn`t that love kappaleet niin kyllä niistä hohkaa varsinainen kylmyys ja iva…
Grönan kanssa hilluttiin paljon klubeilla ja juuri yökahvilassa ja sitten jostain syystä, josta minulla ei nyt ole mitään hajua meidän piti lähteä kaupunkikierrokselle Tukholmaan ja sieltä sitten Kööpenhaminaan. Ehkä Grönan piti tehdä joku juttu tai jotain, en muista kyllä yhtään, mutta anyway… olimmekohan Lontoossakin jossain vaiheessa – on kuin päässäni olisi hämärä mielikuva Lontoon jostain juna-asemasta? Lähdimme siis Inter – reilaamaan… olen aina vilpittömästi halveksinut reppumatkaamista, mutta me tietysti teimme homman tyylillä – täysissä meikeissä, hienoissa vaateissa ja tyylikkäät kassit olalla… rahaahan meillä ei paljoa kyllä ollut.
Tukholmasta en muista mitään muuta, kuin että taisimme hillua Åttifyranissa, joka oli silloin koko Skandinavian kovin disko – samaan paikkaan sammuin pöydän alle kohtalokkaalla Göteborgin Bowie matkalla myöhemmin…
Tukholma oli mielestäni aika vaisu paikka Helsinkiin nähden new wave asioissa, en tietenkään kaikkia systeemejä nähnyt, mutta Stadissa oli niin yhtenäinen ja iso porukka kuvioissa, että oli se jotenkin tiiviimpää ja tyylikkäämpää touhua – varmaan ruotsalaiset olivat vielä Abba jälkkäreissä, eivätkä tajunnet, että euroviisut olivat jo ohi.
Tukholman jälkeen me syöksähdimme sitten juuttien pääkaupunkiin, joka oli yhtä tylsä hippipaikka, kuin Amsterdam – voi luoja, missään ei ole sellaisia heinähattuja, kuin Tanskassa; paitsi ehkä Belgiassa, joka on maailman mitäänsanomattomuuden keskuspaikka.
Menimme jonkun Grönan naisen luokse – hänellä oli aina lista naisista eri kaupungeissa joiden luo voi mennä yöksi – siellä sai ruuat, juomat ja hyvät hoidot ja kaikki olivat tyytyväisiä. Aamulla Gröna oli ihan tohkeissaan, koska nainen oli sanonut hänelle että Gröna oli parempi panija, kuin Iggy Pop, jonka kanssa nainen oli myös viettänyt yön – se oli kova juttu, josta kuulin muutaman kerran sen jälkeenkin…
Seuraavana iltana lähdimme sitten Kööpenhaminan yöhön koluamaan läpi kaikki kovimmat vähänkin new waveen päin kallellaan olevat klubit, mutta pettymys oli karvas - joka paikka oli täynnä noita ystävällisesti hymyileviä lökäpöksyjä, jotka kittasivat Heinekenia. Voi Helvetti tajusimme, ettei Tanskassa ollut vuonna 1982 (vai oliko se 83) mitään Uutta Aaltoa…Dexis Midnight Runnersien: ”Come on Eileen” oli superhitti ja ehkä jotain Yazoo: ta soitettiin, mutta siinä se sitten suurin piirtein olikin. Sama juttu, kuin Amsterdamissa, jossa olimme vetonaula numero yksi. Sekin oli pilveä pössyttävien tylsimysten paratiisi ja meidän täydellinen vastakohtamme.
Väkisinkin tuli mieleen Andy Warholin jostain muistelmista pätkä, kun koko Factoryn jengi oli lähtenyt jonnekin ranchille kuvaaman leffaa homo- cowboysta (mikä riemastuttava pyhäinhäväistys!) ja heidät oli miltei lynkattu jossain lännen pikkukaupungissa.
Kukaan ei tullut meitä Damissa lynkkaamaan, mutta herätimme kyllä valtaisaa huomiota, kun kuljimme minä, Sally, Floyd ja Delay hyvän näköisinä, täysissä, kalpeissa meikeissä jossain Leidsepleinillä - en nyt ( j.. a) muista, miten se kirjoitetaan oikein… ja luukutimme aamupäivän ruuhkassa kannettavasta mankasta täysillä Velvet Undergroundin: Black Angels Death Songia tai European Son: ia..,
Ah olipa se hienoa… huh vieläkin viiltää – Damissa elämässä oli jotain ihan täydellistä. se oli yksi hienoimmista ajanjaksoista elämässäni… hyvää seuraa… kolmen, neljän päivän maraton- keskusteluita, säpinää, taidetta, musiikkia ja suunnitelmia (ja drinkkejä ja…ja ). Onpa hienoa että on voinut elää niin paljon…en muista koko Damin oleskeluista, että olisimme syöneet koskaan mitään (tai kai Jutta tai Akku joskus kokkailivat jotain oikeita ruokiakin)…Twiggy Oliverin kanssa, kun muistelimme 80 – luvun meininkiä, niin totesimme, että syöminen ei oikein ollut muodissa ja jos nyt pakko oli pysyä hengissä niin jotain pientä kai piti sitten syödä ja Damissa se pieni jokin oli tietysti Nasit ja Pamit.
Tuohon aikaanhan Pizzeriat olivat Suomessa eksoottisuuden huipentuma – kebabeista kukaan ei ollut vielä kuulutkaan, joten Nasit ja Pamit olivat jo meille jotain idän mystiikkaan verrattavaa ja sitä paitsi ihan kivan makuisia ja maksoivat vain yhden Guldenin joten rahat jäivät tärkeämpiin tuotteisiin. Ai mitäkö ne olivat? No jotain helvetin pötkylöitä, joissa oli eksoottisen makuisia vihanneksia ja lihaa sisällä – vähän niin kuin Thai – versio lihapasteijasta ja yksi sellainen riitti hyvin puoleksi päiväksi – ne olivat noin perunan kokoisia friteerattuja taikina – ihmeitä.
Gröna siis oli tyylijätkiä ja hieno hahmo mutta kadotin sittemmin yhteyden ehkä siksi, että itse aloin sekoilla liika tai sitten hän vetäytyi ensimmäisen klubivaiheen jälkeen jonnekin. Gröna kuuluu kuitenkin selvästi 80 – luvun alun klubien kermaan.
”Tämähän on hienoa, Gaga tuo väriä meihin harmaisiin suomalaisiin” sanoo Anna Ryynänen anime – asussaan. ”Gaga viestii siitä, että kunkin persoonallinen tyyli on okei. Voit olla oma itsesi” komppaa Laura Annala hohtavissa kiiltolegginsseissään. Suunta on oikea, sillä suomalaiset pukeutuvat tylsästi, linjaa Stina Laurila. hän on keikan kunniaksi kääriytynyt sellofaanimekkoon.”
14.10 2010 Helsingin Sanomat
Popleidi murtaa pukukoodit
Miten tämä tuntuu niin samalta, kuin aiemmin – onko nämä haastattelut ja kuvat otettu vuonna 1981 Klippanin futuristibileiden edestä? Eikö todellakaan mikään ole muuttunut, Huvittavaa on se, että Gaga nimenomaan on henkilö, joka Newyorkilaisena taiteilijana on ottanut koko tuon tutun modernismin; surrealismin, dadan ja muiden taiteensuuntien kummallisuudet omaan show’nsa mukaan ja tehnyt niistä pop – purukumia… eli onko tullut aika, jolloin korkean taiteen ja modernismin ideat filtroituvat jo peruselämäänkin? Vai onko naisten emansipaatio nyt tullut siihen pisteeseen, että seksi ei olisikaan enää suurin myyntivaltti vaan outous, androgyyniys ja taiteellisuus, siis Bowiemaisuus?
Greenback, Jusa , Grönä…. jos pitäisi nimetä joku, joka oli ensimmäinen varsinainen ”goottihahmo” Suomessa sanoisin, että se oli Grönä… hän oli hiukan vanhempi kuin me eli syntynyt ehkä jotain 1955 tai sinnepäin ja se oli aika outo jätkä. Ensinnäkin se oli vanha spiidifriikki tai siis nimenomaan oli ollut sellainen jo 1970 - luvun alussa – asia, joka oli aika harvinainen täällä. Sille oli tullut joku raju juttu kai sen vaimon tai tyttöystävän kanssa ja se oli lopettanut silloin kaman käytön kokonaan eli se oli tavallaan käynyt jo koko kaaren läpi ennen 1980 – luvun skeneä.
Sitten Gröna oli alkanut lukea Krishnamurtia ja oli varmaan vetänyt koko sen tuotannon läpi eli se oli jonkinlaisella henkisellä tiellä. Gröna tunsi myös erittäin hyvin sekä eurooppalaisen että amerikkalaisen runouden ja kirjallisuuden ja lainaili usein ulkomuistista jotain Bukowskia, Baudelairea, Wildea tai Henry Milleriä, jota muuten sekä minä että Floyd todella rakastettiin… Miller osasi kirjoittaa elämästä niin, että elämä tuntui oikealta, intensiiviseltä, hurmokselliselta, inspiroituneelta ja raa`an alastomalta eli juuri sellaiselta, kuin me halusimme elämän tuntuvan ja näyttävän. Gröna taisi tutustuttaa minut Hubert Shelby Jr: n kirjoihin, mikäli oikein muistan.
Outoa oli se, että se kuitenkin oli todella rock – Gröna oli nimittäin juuri aivan ensimmäisiä henkilöitä, joka pukeutui kokomustaan – sillä oli mustat kapeat kengät tai bootsit, musta melkein maahan ulottuva nahkarotsi, pikimustat puoleen väliin selkää ulottuvat ihan piikkisuorat hiukset, kalpeaksi puuteroitu naama ja kajalia ja ripsiväriä, niin ja usein myös tyylikäs musta cowboy stetson.
Gröna ei ollut mikään tuollainen mauton hevi – Lasse, joita nykyään näkee joka kulmassa, vaan todella yksinkertaisen vaikuttava, tyylikäs ja kaunis mies – sellaisella salaperäisellä, ehkä vähän pelottavallakin tavalla… Tosiasia kuitenkin oli, että Grönä oli todella väkivallaton ihminen, kyllähän sitä vitutti kaiken maailman örisijät ja selkään taputtelijat, mutta se oli jo oppinut hillitsemään itsensä ja tosiaan henkistynyt aika pitkälle ja silti luuhasi yökahviloissa ja klubeilla aina kun voi ja antoi nuorten naisten viedä itsensä hoidettavaksi eli se asui milloin minkäkin naisen luona – asia, joka sekin oli hyvin tyypillinen noille meidän kuvioille yleensäkin.
Muistan, kuinka jossain välissä eräs ihan hyvän näköinen ja mukava tyttö halusi ”ostaa” minut elämäänsä – olin siellä yötä ja aamulla tyttö sanoi, että jäisinkö sinne hengaamaan ja asumaan ja hän kustantaisi kaiken…
En jäänyt … olin liian vapaa sielu jäämään kiinni mihinkään. Itse asiassa en seurustellut koskaan yhtä yötä kauempaa, koska minusta se olisi ollut valheellista ja hyväksikäyttöä… en voinut luvata mitään pysyvyyttä, kun oli liian kiire elää. Mutta ylipäänsä tuolla tavalla asiat meidän kuvioissa toimivat – tuolla tavalla tapahtui Sallylle, Floydille, Harry Jonesille ja monille muille ja asia oli ok. Toiset olivat seurustelevaa tyyppiä (kuten Floyd ja Delay myöhemmin) toiset taas kulkijoita (kuten minä ja Gröna)
Yleensähän tuollaisissa normaali ihmisten ”herrasmies” – kuvitelmissa ja pojukuvioissa, joilla tarkoitan nyt tuollaisia ns. perusmiehiä, jotka on opetettu tyydyttämään vain naisten materiaalisia tarpeita eli siis heidät on kokonaan alistettu, vaikka kuvittelevatkin olevansa jotain ”vapaita ” miehiä - on heidän tehtävänään pönkittää pikku pesiä ja puuhia eli hoitaa huonekalut, naiminen, auto, puudeli, perhe, omakotitalo ja duuni niin, että nainen pysyy tyytyväisenä, eikä mahdollisesti karkaa.
Mies hoitaa drinkit, pokkuroi ja juoksee pillun perässä, mutta klubikuvioissa kaikki oli toisenlaista ja rockin maailmassa yleensäkin… naiset tulevat tarjoamaan itsensä (eivät tietysti kaikki mitenkään tyrkytä itseään) ja usein maksavat kaiken ja vielä pitävät kundia yllä, jos se on hyvä ja nainen ja mies pitävät yhdessä hauskaa.
Oikeastaan silloin meidän piireissä ei kukaan itseään kunnioittava mies ruvennut naisille tarjoilemaan yhtään mitään, saati ylläpitämään mitään perhekuvitelmia… ei todellakaan ja naiset, jotka olivat myös hyvin vapaita ja tasa – arvoisia hyväksyivät tämän ja usein ”kannattivat ” miehiään – hehän olivat tähtiä tai muuten vain sen arvoisia tyyppejä.
Muistan esim. Sangon eli Mustan Minnan, joka oli klubeilla heiluvista naisista ehkä tylyin ja älykkäällä tavalla hulluin. Hän kävi joka päivä Presidentti – hotellissa siivoamassa – hoiti aina työnsä todella hienosti, välillä kävi aina moikkaamassa meitä Pressan yökahvilassa ja salakuljetti jotain ruokaa meille ja sitten yleensä tarjosi koko illan tai ainakin pari drinkkiä seurueen miehille – ei sille koskaan tullut mieleenkään, että se olisi ollut jotain ”riistoa” – päinvastoin sehän oli helvetin hienoa, että sai hengata meidän kanssa ja nauraa ja bailata illat ja yöt läpeensä…
Noin se kyllä menee klubipiireissä ja yleensä naiset on todella skarppeja ja uskonpa, että monet naiset jopa pitävät ihan loukkaavana sellaista, että joku äijä tulisi tarjoamaan drinkkejä ja esittämään jotain ”miestä” – se oli junttimaista, moukkamaista ja olisi alistanut naisen jonkin sortin miesten ”kohteeksi”.
Hah hah - se ei kyllä niissä kuvioissa todellakaan onnistunut!
Naiset olivat todella hienoja ja Musta Minna skarppiudessaan ihan omaa luokkaansa – melkein kaikki naiset klubeilla pelkäsivät häntä – Hän oli erittäin kaunis – valtavan kirkkaat silmät saattoivat vaarallisesti leimuta, kun hän sekoili itsekseen tanssilattialla. Heti, kun näin hänet ensimmäistä kertaa ihastuin hänen hulluuteensa ja sumeilemattomaan persoonansa – ei kyllä mitenkään haitannut että hän oli myös älyttömän hyvän näköinen ja tyylikäs.
Gröna toimi Andy McCoyn henkilökohtaisena managerina ja kiertue – avustajana joillain rundeilla ja samalla hän kirjoitteli rock - artikkeleita ainakin Rumbaan. En muista missä Grönaan tutustuin, mutta pian meistä tuli ihan hyvät frendit ja juttelimme paljon kaikenlaista – varsinkin henkisyydestä ja taiteesta.
Gröna oli intohimoinen Iggy Pop – fani ja niin kai olin minkäkin… Iggy minulle oli jotain, joka oli monta kertaa pelastanut minut itseltäni ja siltä hillittömältä sisäiseltä palolta ja myös vihalta, jota välillä tunsin koko ihmiskuntaa kohtaan …Pinupsin aikaanhan meillä oli ideana pystyttää verkko minun (meidän) ja yleisön väliin etten hakkaisi ihmisiä mikkitelineellä, sillä sen olisin 100 % varmasti tehnyt – minähän halveksin yleisöä ja kaiken maailman tyyppejä, jotka olisivat tulleet tiirailemaan… jos haluatte show: ta, niin sen kanssa sitten saatte. Pinupsien oli tarkoitus olla äärimmäisen vaarallinen kokemus. Jos kuuntelette Come And Fly With Us tai Isn`t that love kappaleet niin kyllä niistä hohkaa varsinainen kylmyys ja iva…
Grönan kanssa hilluttiin paljon klubeilla ja juuri yökahvilassa ja sitten jostain syystä, josta minulla ei nyt ole mitään hajua meidän piti lähteä kaupunkikierrokselle Tukholmaan ja sieltä sitten Kööpenhaminaan. Ehkä Grönan piti tehdä joku juttu tai jotain, en muista kyllä yhtään, mutta anyway… olimmekohan Lontoossakin jossain vaiheessa – on kuin päässäni olisi hämärä mielikuva Lontoon jostain juna-asemasta? Lähdimme siis Inter – reilaamaan… olen aina vilpittömästi halveksinut reppumatkaamista, mutta me tietysti teimme homman tyylillä – täysissä meikeissä, hienoissa vaateissa ja tyylikkäät kassit olalla… rahaahan meillä ei paljoa kyllä ollut.
Tukholmasta en muista mitään muuta, kuin että taisimme hillua Åttifyranissa, joka oli silloin koko Skandinavian kovin disko – samaan paikkaan sammuin pöydän alle kohtalokkaalla Göteborgin Bowie matkalla myöhemmin…
Tukholma oli mielestäni aika vaisu paikka Helsinkiin nähden new wave asioissa, en tietenkään kaikkia systeemejä nähnyt, mutta Stadissa oli niin yhtenäinen ja iso porukka kuvioissa, että oli se jotenkin tiiviimpää ja tyylikkäämpää touhua – varmaan ruotsalaiset olivat vielä Abba jälkkäreissä, eivätkä tajunnet, että euroviisut olivat jo ohi.
Tukholman jälkeen me syöksähdimme sitten juuttien pääkaupunkiin, joka oli yhtä tylsä hippipaikka, kuin Amsterdam – voi luoja, missään ei ole sellaisia heinähattuja, kuin Tanskassa; paitsi ehkä Belgiassa, joka on maailman mitäänsanomattomuuden keskuspaikka.
Menimme jonkun Grönan naisen luokse – hänellä oli aina lista naisista eri kaupungeissa joiden luo voi mennä yöksi – siellä sai ruuat, juomat ja hyvät hoidot ja kaikki olivat tyytyväisiä. Aamulla Gröna oli ihan tohkeissaan, koska nainen oli sanonut hänelle että Gröna oli parempi panija, kuin Iggy Pop, jonka kanssa nainen oli myös viettänyt yön – se oli kova juttu, josta kuulin muutaman kerran sen jälkeenkin…
Seuraavana iltana lähdimme sitten Kööpenhaminan yöhön koluamaan läpi kaikki kovimmat vähänkin new waveen päin kallellaan olevat klubit, mutta pettymys oli karvas - joka paikka oli täynnä noita ystävällisesti hymyileviä lökäpöksyjä, jotka kittasivat Heinekenia. Voi Helvetti tajusimme, ettei Tanskassa ollut vuonna 1982 (vai oliko se 83) mitään Uutta Aaltoa…Dexis Midnight Runnersien: ”Come on Eileen” oli superhitti ja ehkä jotain Yazoo: ta soitettiin, mutta siinä se sitten suurin piirtein olikin. Sama juttu, kuin Amsterdamissa, jossa olimme vetonaula numero yksi. Sekin oli pilveä pössyttävien tylsimysten paratiisi ja meidän täydellinen vastakohtamme.
Väkisinkin tuli mieleen Andy Warholin jostain muistelmista pätkä, kun koko Factoryn jengi oli lähtenyt jonnekin ranchille kuvaaman leffaa homo- cowboysta (mikä riemastuttava pyhäinhäväistys!) ja heidät oli miltei lynkattu jossain lännen pikkukaupungissa.
Kukaan ei tullut meitä Damissa lynkkaamaan, mutta herätimme kyllä valtaisaa huomiota, kun kuljimme minä, Sally, Floyd ja Delay hyvän näköisinä, täysissä, kalpeissa meikeissä jossain Leidsepleinillä - en nyt ( j.. a) muista, miten se kirjoitetaan oikein… ja luukutimme aamupäivän ruuhkassa kannettavasta mankasta täysillä Velvet Undergroundin: Black Angels Death Songia tai European Son: ia..,
Ah olipa se hienoa… huh vieläkin viiltää – Damissa elämässä oli jotain ihan täydellistä. se oli yksi hienoimmista ajanjaksoista elämässäni… hyvää seuraa… kolmen, neljän päivän maraton- keskusteluita, säpinää, taidetta, musiikkia ja suunnitelmia (ja drinkkejä ja…ja ). Onpa hienoa että on voinut elää niin paljon…en muista koko Damin oleskeluista, että olisimme syöneet koskaan mitään (tai kai Jutta tai Akku joskus kokkailivat jotain oikeita ruokiakin)…Twiggy Oliverin kanssa, kun muistelimme 80 – luvun meininkiä, niin totesimme, että syöminen ei oikein ollut muodissa ja jos nyt pakko oli pysyä hengissä niin jotain pientä kai piti sitten syödä ja Damissa se pieni jokin oli tietysti Nasit ja Pamit.
Tuohon aikaanhan Pizzeriat olivat Suomessa eksoottisuuden huipentuma – kebabeista kukaan ei ollut vielä kuulutkaan, joten Nasit ja Pamit olivat jo meille jotain idän mystiikkaan verrattavaa ja sitä paitsi ihan kivan makuisia ja maksoivat vain yhden Guldenin joten rahat jäivät tärkeämpiin tuotteisiin. Ai mitäkö ne olivat? No jotain helvetin pötkylöitä, joissa oli eksoottisen makuisia vihanneksia ja lihaa sisällä – vähän niin kuin Thai – versio lihapasteijasta ja yksi sellainen riitti hyvin puoleksi päiväksi – ne olivat noin perunan kokoisia friteerattuja taikina – ihmeitä.
Gröna siis oli tyylijätkiä ja hieno hahmo mutta kadotin sittemmin yhteyden ehkä siksi, että itse aloin sekoilla liika tai sitten hän vetäytyi ensimmäisen klubivaiheen jälkeen jonnekin. Gröna kuuluu kuitenkin selvästi 80 – luvun alun klubien kermaan.
”Tämähän on hienoa, Gaga tuo väriä meihin harmaisiin suomalaisiin” sanoo Anna Ryynänen anime – asussaan. ”Gaga viestii siitä, että kunkin persoonallinen tyyli on okei. Voit olla oma itsesi” komppaa Laura Annala hohtavissa kiiltolegginsseissään. Suunta on oikea, sillä suomalaiset pukeutuvat tylsästi, linjaa Stina Laurila. hän on keikan kunniaksi kääriytynyt sellofaanimekkoon.”
14.10 2010 Helsingin Sanomat
Popleidi murtaa pukukoodit
Miten tämä tuntuu niin samalta, kuin aiemmin – onko nämä haastattelut ja kuvat otettu vuonna 1981 Klippanin futuristibileiden edestä? Eikö todellakaan mikään ole muuttunut, Huvittavaa on se, että Gaga nimenomaan on henkilö, joka Newyorkilaisena taiteilijana on ottanut koko tuon tutun modernismin; surrealismin, dadan ja muiden taiteensuuntien kummallisuudet omaan show’nsa mukaan ja tehnyt niistä pop – purukumia… eli onko tullut aika, jolloin korkean taiteen ja modernismin ideat filtroituvat jo peruselämäänkin? Vai onko naisten emansipaatio nyt tullut siihen pisteeseen, että seksi ei olisikaan enää suurin myyntivaltti vaan outous, androgyyniys ja taiteellisuus, siis Bowiemaisuus?
Osa II: Otteita tulevasta Timanttikoirien vuosi 1984 kirjasta ( LIKE OY)
KOHTI UUTTA MAAILMAA
Yleisesti ottaenhan oli vain helvetin hieno juttu että katujen uusista hahmoista alettiin puhua; se oli juuri tuota Warholilaista idealismia eli voitiin vihdoin olla tähtiä, ihailun kohteita – olihan siinä kai narsismia mutta Suomalaisen angst – yhteiskunnan jälkeen se oli kyllä terveintä, mitä täällä oli tapahtunut sitten ruotsalaisten katoamisen. 2000 – luvulla on yhtä vaikeaa kuvitella suomalaista tuolloista yhteiskuntaa, kuin ihmisten oli kuvitella aiemmin kuukävelyä – koko mentaliteetti suomessa oli niin totaalisen harmaa, siis varovainen, nöyristelevä, sisäänpäin kääntynyt ja sitten oli tämä iso joukko näennäis-sosialisteja, jotka kieltäytyivät järjestelmällisesti näkemästä, mitä Venäjällä tapahtui… ei sen puoleen että taas mikään poliittinen olisi ketään meistä juurikaan kiinnostanut – jaa paitsi Sallya jostain perverssistä syystä.
”80-luvun alussa mä taisin olla Peten lisäksi ainoa rokkari/raggari - taustainen clubbailuja ja osa sitä rokkarijoukkoa, joka oli vilpittömän musadigailun ja pukeutumisen lisäksi rokkari nimenomaan vastavetona 70-luvun kommareiden ja yhteiskunnan ryssäpropagandalle ja nöyristelylle. Kaikki tiesi, ettei sieltä tullut mitään hyvää, eikä siellä ollut asiat hyvin, väitettiin tiedotusvälineissä mitä tahansa, ja silti jengi oli mukana siinä ankeudessa. Millä muulla rahaton duunariperheen kersa voi
protestoida kuin näyttää omalla esimerkillä, ettei vittu uppoa teidän yya-bullshit.”
Jukka ”Jack” Myllärinen, DJ 80 – luku.
”Vapaa-ajanmatkailun kautta hankittujen kokemusten luonteen ja laajuuden suhteen oleellista on, että etelän lomaparatiiseihin suuntautuneiden pakettimatkojen ohella 1980-luvulla yleistyivät myös erilaiset itsenäisemmät matkustusmuodot. Esimerkiksi interrail-korttien myynti singahti Suomessa voimakkaaseen kasvuun vuonna 1979. Nuorten junamatkailun huippuvuodet kirjattiin 1985–1986, jolloin Eurooppaa valloittamaan lähti vuosittain parikymmentä tuhatta nuorta matkailijaa. Myös kielikurssit ja ulkomailla vietetyt vaihto-oppilasvuodet yleistyivät”
Teoksessa: Stadipiiri. Helsingin ravintolat ja kaupunkikulttuurin elävöityminen Sampo Ruoppila & Timo Cantell
Koko tuota Stadin uutta katukulttuuria tarkastellessa joutuu väistämättömästi palaamaan eri ilmiöiden juurille – mikäänhän ei ikinä synny varsinaisesti mistään ihan irrallaan ja 1980 – luvun alkuun jotenkin lävähti tavaton massa painovoimaista eurooppalaista taiteen henkeä.
Suomessa 1970 – luvulla oli vallalla tyypillinen vähättelevä asenne ja massasta erottumista pidettiin jotenkin ylimielisenä ja kunnon kristillisyyden ja suomalaisuuden vastapainona – tosiasiassahan oli kyse syyllisyydestä ja pelkuruudesta, mutta nuo tuhoista laadut oli jo pitkään piilotettu uhoon ja tuhoon, kuten jo todettua Lepakon yömajan yhteydessä.
Idea oli siis suurin piirtein se, että olit kunnon jätkä ja rehellinen ihminen, kun pysyit samassa paskalaarissa muiden kanssa ja vähättelit itseäsi ja elit työteliästä, torakkatyyppistä elämää. Lestadiolaisuudesta, körttiläisyydestä ja toisen maailmansodan tylyistä jälkimainingeista oli peräisin ankaruus, joka sai suomalaiset loistamaan yhdessä tilastossa ykkösinä Euroopassa vai lieneekö ollut koko maailmassa eli ITSEMURHA – tilastoissa!
Tamperelaiset pitivät ansiokkaasti yllä tuota suomi – könsikäs: mää – vaan- oon- tällanen- nääs, nääs – nääs - kaverimeininkiä ja 80 – luvun alkuun tultaessa mikään paikkakunta Suomessa ei ollut hengeltään yhtä kaukana meistä, kuin Tampere; tuo ”Suomi – rokin” kultainen tyyssija ja keskikaljan, koskenkorvan ja mustan makkaran luvattu paikkakunta.
1970 – luvun lopulla punkin kuohunta ja muutkin ulkomailta – lähinnä Lontoosta ja Berliinistä virtaavat uudet vaikutteet ulottuivat jotenkin tuollaisina maagisina pyörteinä pitkin Suomen maakuntia (ehkä Tamperetta lukuun ottamatta) ja Helsinkiin alkoi virrata pikkuhiljaa uutta ihmistyyppiä, joka ei enää yksinkertaisesti voinut enää asua maaseudulla tai pienemmissä kaupungeissa. Usein ajatellaan, että Helsinki eli siis Stadi on niin ”Helsinki-keskeinen”, ettei siellä muita hyväksytä, mutta futurismi- ja uusromantiikan aika osoitti kyllä aivan toista. Uusien klubien ytimessä oli jengiä joka paikasta eikä kukaan kyseenalaistanut hyvää tyyppiä, joka oli tyylikäs - tuli tämä mistä tahansa tai puhui mistä tahansa – sekin oli kyllä aika uutta.
Stadilainen ylimielisyys aiemmin oli kyllä ollut varsin torjuvaa ja vaikutti varmaan uusille tulijoille hyvin kylmältä, mutta tuo uuden ajan avautuminen oli myös vahvan integroivan hengen vaikutusta. Joku kyllästyspiste suomessa oli saavutettu ja Andy McCoyn kaltaiset henkilöt olivat alkaneet virrata kohti pääkaupunkia vaistoten, että jotain alkaa tapahtua ja että maailma alkaa avautua. Pelkkä punk ei mitenkään selitä tuota laajaa ilmiötä, sillä kaikki ei kuitenkaan suoraan lähtenyt punkista ja kuten eräässä haastattelussa Batcaven perustaja Olli Wisdom (Specimen) totesi, niin punk oli kuitenkin aika pitkälle Malcolm Maclarenin ja tiettyjen hyväksikäyttöideoiden läpitunkemaa, vaikkakin tietysti sytytti kyllä englannin työväenluokkaan aivan uuden palon ja kapinan.
Helsingin klubien ytimessä oli paljon muualta tulleita henkilöitä – oli iso joukko Lappeenrannasta ja Imatralta tulleita, sekä Mikkelin alueelta tulleita henkilöitä, joista voi heti alkuun sanoa sen että he muodostivat uudessa futuristi – tyylissä ydinjoukon, sillä he olivat erittäin tyylitietoisia, pidättyviä ja hyvin cooleja – silloin tosin ei tuota sanaa vielä käytetty.
Hyvänä esimerkkinä idän vaikutteista olivat Sumenit; Jimi Sumen, Ming Sumen, Maria Sumen ja Heidi Kilpeläinen ( HK119) jotka herättivät henkilökohtaisella tyylillään heti huomiota ja erottuivat edukseen. Jimi Sumeniahan kutsuttiin jossain vaiheessa suomen David Bowieksi, asia josta hän tuskin oli kovin mielissään mutta kyllähän se jotain kertoi. Jimi oli erittäin tyylikäs, vähäeleinen – juuri yhdistelmä tuollaista uuden koneajan kylmyyttä ja uusromantiikan eleganssia ja hän ensimmäisenä alkoi myös musiikissa tuoda puhdaslinjaista futurismia esiin.
Itse en tuntenut Jimiä yhtään, vaan pidin sitä just tuon kuvan mukaisena tyyppinä – siistinä, supercoolina ja todella etäisenä, jonkinlaisena uuden ajan messiaana, josta puhuttiin vain kuiskaten. Klippanin futuristibileissä Jimi oli DJ:nä ja sekin oli todella kova juttu, koska tuohon aikaanhan ei ollut nykyistä DJ – kulttuuria, vaan oli vain noita Helsingin muutaman diskon DJ: tä - Joke Liinamaata ja Black Mikea ja tuollaisia – ei siinä etteikö ne olisi olleet myös omalla tavallaan tietysti uranuurtajia, mutta jotenkin ne kuuluivat samaan kastiin, kuin Hurriganes ja vastaavat – siis siihen perusmeininkiin, jossa ei kuitenkaan ollut varsinaisesti mitään uutta ja aivan taatusti he eivät olleet mitään uuden aallon henkilöitä.
Kun sitten Jimi Sumen oli soittamassa Klippanilla, niin se oli JOTAIN – se oli iso juttu, koska siinä oli nyt tyyppi, johon henkilöityi koko alkava uusi tyylin aikakausi ja hän soitti UUDEN AJAN MUSIIKKIA, siis musiikkia, jota ei kuullut missään radioissa tai TV:ssä – ja taas tylsistyttävä historiallinen muistutus siitä, että Suomessa ei radiossa tai TV: ssä tuolloin soitettu tai näytetty uudempaa musiikkia kuin satunnaisesti – siis esim. yksi biisi kahdessa viikossa…
Ilmoitus:
Helsingissä 26.10 1981 Presidentti Urho Kaleva kekkonen ilmoittaa siirtyvänsä syrjään presidentin tehtävistä sairautensa johdosta – yksi pitkä ja hyvin omalaatuinen kausi Suomen historiassa päättyy
Futukakausi siis alkaa…
Mitä tämän jälkeen?
Eipä ollut jengi juurikaan politiikkaan suuntautunutta – olimme jo nähneet 70 – lukulaisten vouhotuksen politiikan parissa ja sitä oli ollut ihan tarpeeksi varsinkin, kun jo tuossa vaiheessa kaikki tajusivat savijaloilla seisovan mammutin olevan luhistumassa ja Suomessa valehtelu oli saanut kansalliset mittapuut… hyväähän siinä oli kai se, että Suomeen kehittyi niin lujia hyvä-veli verkostoja, ettei Italian Mafia olisi koskaan kyennyt kehittämään yhtä tehokkaita. Suomessahan on aina ollut eräänlainen ”laillistettu” Mafia, joka toimii ihan tuttavapiirien, RUK, n yms. sellaisten välityksillä ja hommat sovitaan saunassa…siihen on paha mennä väliin. Tätä touhua sitten suitsutettiin rehellisenä suomalaisuutena, vaikka kyse oli Neuvostokaupan avulla rikastumisesta ja kaiken maailman kabinetti – vallankäytöistä.
Ne haiskahtivat, muta konsensus piti niitä pitkään pystyssä(ja taitaa pitää edelleen).
Futurismi ja Uusromantiikka olivat sanoja, jotka alkoivat ilmestyä englantilaisen lehdistöön joskus 1970 – luvun lopussa ja ne pääasiassa tarkoittivat paria asiaa; toinen oli tulevaisuuden yhteiskuntaan ja koneisiin ja konesoundiin keskittyvä ilmaisu, jolla oli pitkät juuret eurooppalaisessa taiteessa, toinen taas merirosvo- ja dekadenssiromantiikkaan vetoava Byronilainen esiintulo pukeutumisessa ja asenteessa, sekä myös musiikissa.
1900 - luvun alussa Italiassa oli kehittynyt ryhmä, joka ihannoi uutta, modernia ihmistä ja aikaa – teollisuus ja sota ja ihmisen tehokkuus, autot, junat ja suurkaupungit olivat tämän ryhmän inspiroijia – he kokeilivat uusilla äänillä, liittivät vauhdin maalaustaiteeseen ja dynaamisen yhtäaikaisen kaupunkimiljöön lukemattomine mahdollisuuksineen – he edustivat futurismia – ihmisen tulevaisuuden näkymää ja heitä ajoi uuden ihmisen kiihko – tuo kiihko joka tempaisi myös mukaansa suomalaista nuorta, kansallista taideryhmää.
Futurismi edelsi fasisimia, sillä se hylkäsi tunteet ja korvasi sen tehokkuudella, dynamiikalla ja voimalla.
Forza! Avanti!
Tuohon aikaan, siis 1910 – 30- luvuilla Euroopassa elettiin eurooppalaisen taiteen kulta – aikaa, joka ilmeni useina kerroksellisina taidesuuntauksina jotka sekä kommunikoivat, vaihtoivat ajatuksia, että sotivat keskenään. yhtä kaikki 1910 – 1930 välinen aika oli todellisen modernin eurooppalaisen syntyaikaa, kiihkeää, vaarallista, inspiroivaa ja ensimmäisen maailmansodan pitkä varjo ja luhistunut ihmiskuva antoivat pontta uuden etsimiselle – sukellettiin sekä hulluuteen että nerouteen ja ennen kaikkea kaikkeen kokeelliseen, ennennäkemättömään.
Suomessa Tulenkantajat myös haltioituivat uusista tuulista ja tuohon aikaan Helsinkikin oli hyvin kansainvälinen tai se alkoi kansainvälistyä itsenäisen maan sisällä. Tämä aikakausi oli jotenkin kaikessa pohjalla sitten myöhemmin 80 – luvun klubiaikoina, Einstein A Go Go; ssa, Bela Lugosi klubissa, musiikin vaikutteiden takana ja ihan kadun olemuksissa.
”En halunnut soitta mitään yy – kaa – koo – neljä kamaa, mitä koko Suomi soitti – olin aina pitänyt free-jazzista ja avant – garde rockin lisäksi pitänyt Van Goghista, Dalista ja Picassosta eli en halunnut mitään rämpyttämistä, vaan halusin aiheuttaa moraalista paniikkia niin yleisön, kuin ”oikein” soittavien ystävieni keskuudessa ja halusin hoitaa homman TYLYSTI eli no mercy here! Halusin myös tehdä musiikkia, jota en OLLUT KUULLUT missään… oli kauhea tarve tehdä ja improvisoida ja eri viiveet ja kaiut sai aikaan avaruutta. Sit vittumaiset jutut sointu hyvin saksaksi – diggasin muutenkin Kraftwerkia, DAF:ia Stockhausenia ja saksalaista rappiota, en sinänsä saksan kieltä, mutta se saattoi olla hyödyksi painottaakseni jonkun pointin. Nautin kirjoittaessani siansaksaa mm Taskisen kanssa, kun teimme Ylelle nauhaa – se oli pieni flirtti sen kielen kanssa….”
Måns Kullmann / Hefty Load/ Laulaja
1970 – luvun lopulla Suomeen alkoi siis ilmaantua taas noita eri taiteenlajien inspiroimia samoja piirteitä. Toinen maailmansota oli loppunut 40 – luvulla mutta oikeastaan voisi sanoa, että sota jatkui yhtäjaksoisena koko ajan aina siihen saakka, kun Berliinin muuri kaadettiin ja neuvostoliitto romahti ja musiikki ja taide ennen eurooppalaisen maailman yhdistymistä oli jotenkin erilaista, kuin sen jälkeen.
Aloha - lehti tai oikeastaan siis Uusi Laulu, joka sitä edelsi oli se kanava, jolla undergroundin ja taiteen sivistystä tuotiin Helsinkiin ja vuoden 1982 kannen sisällysluettelo kertoo myös paljon:
ALOHA – lehti 5-6/ 82
Kannessa Markku Arokanto
Isänmaan toivot:
Arokanto
Bela Lugosi
Hefty Load
Nina&Ina
William S. Burroughs
Nina Hagen
Eli lyhyesti referoiden sisällöstä:
Uusi kabareeteatteri ja Brechtin, Kurt Weilin ja Bowien vaikutukset
(Arokanto)
1800- luvun lopun kauhuromantiikka, sekä 1920 - luvun kauhuelokuva ja saksalainen ekspressionismi, Weimarin Bauhaus, yhtye Bauhaus ja syvyyspsykologia
(Bela Lugosi klubi)
Punkin jälkeinen fuusiomusiikki, James White and the Blacks, Bo Didley, taiderock, funk ja punk sekä tietysti saksankieliset sanat joissain biiseissä eli tuo Berliinin läpitunkeva vaikutus!
(Hefty Load)
Nina & Ina – tässä kaksi aikakauden päähaaraa jotenkin kohtaavat eli punk ja uusi aalto, jota edustivat uusi musiikki ja klubit ja 1950 – luvun tyyliä jatkavat kaunottaret Nina ja Ina, jotka taas kuitenkin sulavasti liikkuivat uusilla klubeilla, kuten Einstein A Go Go: ssa.
William S Burroughs, taiteilija, kirjailija, nisti ja friikki, joka hepopäissään ampui vahingossa oman vaimonsa, kun leikki Wilhelm Telliä. Koko länsimaisen rappio – underground- älymystön merkkihenkilöitä. Hänen myötään kokonaan uusi undergroundin alue tuli tunnetuksi eli varsinainen huumekirjallisuus, sekä myös tuo kuuluisa Cut Up – tekniikka, jota David Bowie sitten käytti paljonkin omissa sanoituksissaan. Bowie myös kävi pyhiinvaellusmatkalla Burroughsin asunnolla. (jolla kävi moni muukin 80-luvun vaikuttajapersoona)
Pinupsin yksi vaikuttaja oli myös William S Burroughs, ei suoraan teksteissä, mutta vaikuttajana sillä hän oli ehdottomasti yksi merkittävä tekijä ja vaikuttaja sekä Floydia, että Pete Europan älyllisillä matkoilla.
Nina Hagen – punk/oopperalaulaja, jossa yhdistyy koko saksalainen dekadenssi – kabaree- huumeet – seksi ja omituisuus sekä uusi supertähteys.
--------------------------
”Erityinen ”taide- rock” oli se, jolle post- punk aika kumarsi. Ei siis progressiivisen musiikin yrityksille sulauttaa vahvistettujen kitaroiden soundeja yhteen 1800 – luvun klassisen soinnin kanssa tai pitkälle vietyjen sävellysten kanssa, vaan se kumarsi ”yksinkertainen on suurta” linjalle, joka jatkui Velvet Undergroundista Krautrokkiin, sekä Glam – rokin älyllisempään suuntaukseen.
Tietyntyyppisille ”hipstereille (keikareille suom. huom.) se musiikki, joka kannatteli heitä yli 70 – luvun rokin ”joutomaan” oli peräisin joukolta samanhenkisiä ihmisiä – heitä olivat Lou Reed, John Cale, Nico, Iggy Pop, David Bowie ja Brian Eno, joita yhdisti heidän ”velkansa” Velvet Undergroundille – nuo ihmiset työskentelivät yhdessä eri muodoissa läpi tuon 70 – luvun jakson.
Bowie esimerkiksi työskenteli miltei kaikkien noiden henkilöiden kanssa jossain kohtaa – joko tuotti heidän levyjään tai työskenteli heidän kanssaan muuten. Hän oli yhdistäjä – rokin suuri diletantti: aina jahtaamassa seuraava reuna-aluetta; aina kulkemassa eteenpäin. Enemmän kuin kukaan hän inspiroi post – punkin aatemaailmaa ja jatkuvaa muutosta.
1977 saattoi olla Clashin esikoisalbumin vuosi tai Pistolsien: Never Mind the Bollocksin vuosi mutta tosiasiassa post – punk aikaan vaikutti paljon enemmän neljä Bowieen kytkeytyvää levyä – hänen omat levynsä Low ja Heroes sekä Iggy Popin The Idiot ja Lust for Life, jotka kummatkin olivat Bowien tuottamia. Ne kaikki tuotettiin Berliinissä ja tämä hämmästyttävä levyjen sarja vaikutti valtavasti kuuntelijoihin, jotka jo epäilivät että Punk Rock osoittautuu taas yhdeksi ”sitä samaa – sitä samaa” jutuksi.
Bowien ja Iggyn albumit edustivat siirtymää pois amerikkalaisesta rock and rollista kohti Eurooppaa ja viileää ja kontrolloitua soundia, jotka olivat syntyneet Kraftwerkin ja Neu!: n rytmien Teutonisesta ”motoriikasta”; noista soundeista, joissa syntetisaattoreilla oli yhtä merkittävä osa kuin kitaroilla. Haastatteluissa Bowie Bowien puhui muutostaan Berliiniin yrityksenä vapautua Amerikasta sekä musiikillisesti (siis soulin ja funkin muovaamista Young American: in sävelistä), että henkisesti. (Pakeneminen Los Angeles: in rock and rollin dekadenssin juoksuhiekasta)
SIMON REYNOLDS: Rip It Up and start again
Postpunk 1978 – 1984
xxi- xxii
Jostain syystä 1980 – luvulle tultaessa mieskuva kävi läpi aika suurta mullistusta. Kuten todettua Suomessahan homous oli ollut vielä 1970 – luvulla laitonta ja siis todella ”underground”mutta jostain vaikeasti määriteltävästä syystä ilmiö alkoi vapautua sinä aikana. Ehkä suurta esityötä oli tehnyt juuri David Bowie, joka 1970 – luvulla toi uuden androgyynisen, kauniin miehen mallin musiikkiin ja taiteeseen isossa mittakaavassa ja oli niin ”cool, että häntä alkoivat jäljitellä sekä heterot, että homot ja hän sai aikaan ilmiön. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että David Bowie oli koko uusromantiikan ja futurismin JUURI.
Toki juuria oli yleensäkin taiteessa ja glam – rokissa, samoin kuin punkissakin, mutta hänen yksilöllisen esimerkkinsä kautta tuli juuri tuo ihanne ”jumal- yksilöstä”, jonka ei tarvinnut enää perustaa elämäänsä normeihin tai konventioihin ja yhtäkkiä olikin ok olla avaruusmies tai joku erityinen olio ja ennen kaikkea ”kaunis” mies – siis nyt ilman tuota homoleimaa eli erikoisella tavalla Bowie sai aikaan kaksisuuntaisen ilmiön – toisaalta hän kosiskeli homoutta antamalla haastatteluita, joissa väitti olevansa Bi – seksuaali- ja toisaalta taas vapautti ”normaalimiehen” olemaan värikäs ja kiinnostava, ilman että piti olla ”homo”.
Bowie on siis modernin mieskuvan ehdoton pioneeri, vaikka hänkin on tietysti taiteellisen jatkumon tuote ja hän jos joku olikin hyvin tietoinen eurooppalaisen taiteen perimästä ja tyyleistä. Hän myös julisti aikoinaan ihailevansa ekspressionistista taidesuuntaa ja kaikki tämä sitten kiteytyy uuden soundin levyillä: Low ja Heroes, sekä Iggy Popin; The Idiotissa ja Lust For Life Lp levyissä.
ALOHA
” Homoseksuellien erityisesti tietenkin transvestiittien elämään liittyy erikoislaatuista poseeraamista, Camp – asennoitumista (termin esitti kirjallisuudessa ensimmäisenä Christopher Isherwood teoksessaan: The World in the evening) Tätä käsitettä on vaikea suomentaa. Alun perin sillä tarkoitettiin avointa ja julkeaa ”omituisuutta ja sillä on ennen kaikkea viitattu transujen yliampuvaan pukeutumiseen. Käsitteeseen liittyy itseironiaa; henkilö, joka on camp, tietää asunsa olevan liikaa – far out – ja esiintyy siinä tarkoituksella…
…Yleisen elämänfilosofian kannalta Camp on sikäli merkittävä asenne, että se kehottaa suhtautumaan elämään eräänlaisena näytelmänä, jota ei tarvitse ottaa vakavasti, naamiohuvina, jossa vain tyyli ratkaisee. Omalla tavallaan se on hyvin vapauttava asenne; pärjäät kyllä kun pitäydyt tyylissä. Epäilemättä tyylin – ja tyylittelyn filosofian omaksuminen auttoi Bowie – klooneja säilymään myös punk – vuosien läpi. Heikkona puolena on ollut se, että he usein ovat joutuneet viettämään koko vapaa – aikansa erilaisissa homo-klubeissa, koska heidät muuten olisi armotta piesty…
…kun tultiin vuoteen 1978 ja Eganin – Strangen Bowie-illat alkoivat, nämä freakit eivät ainoastaan päässeet uudestaan mukaan kuvioihin, vaan olivat nyt HYPERMUODIKKAITA”
Aloha – lehti / Tyylikästä kansaa ei voi voittaa s.9
Suomessa me ei ihan voitu puhua noista samoista mittakaavoista kuin esim. Berliinin tai Lontoon kohdalla eli olihan meitä ollut monta tyyppiä, jotka olivat ”yksilöitä” aika merkittävästi, mutta kyllä suomalainen yhteiskunta-pohja oli silloin vielä sen verran vaativa ja tasaharmaa, että ponnistaminen ulos perhosenkotelosta oli aika hikistä puuhaa ja se tapahtui asteittain.
Monet olivat tietysti kuunnelleet paljon glam – rockia ja myös Hector (entisenä) raavaana suomalaisena miehenä muutti asenteita – hänhän oli Bowie diggari ja hoiti itselleen Bowie – tukan Herra Mirandos – levyn aikoihin ja silloin Suomessa mieskuva ainakin artistitasolla alkoi jo tosissaan muuntua – itse kuten todettua olin jo ihan nuoresta varastellut äitini makeita, ulkomailta tuotuja vaatteita ja sovitellut niitä itselleni – siis olematta mikään drag – kundi tai homoseksuaali; vaatteet vain olivat älyttömän hyvän näköisiä ja varman vähän tuolla samaa tapaa vaivihkaa aika alkoi muuttua
Muutos oli ensin pinnallinen ilmiö ja murtautuminen ulos kliseistä, mutta sitten kun sen taakse tuli ensin Bowien ja eurooppalaisen taiteen traditiot ja sitten Punk yhteiskunnallisena ilmiönä tulikin 1980 – luvun alun cocktailista jo aika monivivahteinen ja -sävyinen ilmiö, joka vaikutti myös syvempiin psyyken kerroksiin ja maailmankuvaan. Toisille se tapahtui tiedostamattomana ”tunteena” – toisilla se oli tiedostettuna taiteellisena voimavarana.
”Erään suomalaisen jazz-legendan sanoin: ´ Esiintyjän on aina oltava tyylikkäämpi kuin yleisönsä´. Aloitin musisoinnin Mauno Paajasena jo melko varhain. Opiskelin vuosia viulun soittoa Kansan Konservatoriossa ja Sibelius Akatemiassa. Jo tuolloin minulla oli tarve tehdä jotain omaa noiden klassisten standardien sijaan. En kuitenkaan säveltänyt noina vuosina kuin yhden biisin. Tuo ensimmäinen julkaistiin vasta 2010 nimellä ´Twiggy´s theme´.) Viulu oli kuitenkin liian vaativa ja epäkiitollinen soitin itsensä säestämiseen. Se vaihtuikin 70-luvun alussa rumpujen kautta kitaraan. Ystäväni Puka Oinosen kellarissa treenasimme kasaamamme koulubändi Claudie:n kanssa jo varhain poikkeavaa kamaa kilpaileviin bändeihin nähden.
Oli meilläkin pakolliset Hurriganes-biisit, mutta myös T.Rexiä, David Bowieta ja Lou Reediä muun muassa. Noiden rock-ikonien matskun esittämisen mahdollisti oleellisesti Puka Oinosen varhain taitama soittotaito. Muista bändeistä poiketen emme myöskään tyytyneet soittamaan pelkkiä covereita, vaan teimme myös omia biisejä.
Tuolloin tunsin jotakin olevan kuitenkin pielessä. Se että tekstejäni siloteltiin oli ymmärrettävää. Itsemurhat, huume- ja transvestiitti aiheet lauluissa eivät olleet siihen aikaan kovin in. Myös artisti - lookini oli tyypillisen suomalainen - eli sitä ei ollut. Olihan vain puhtaat vaatteet ja siistitty tukka.
Lopullisen sysäyksen muutokseen antoi Help-lehden Tom Pyynönen. Olin kutsuttu haastatteluun jossa Tom kysyi esikuviani musiikkimaailmasta. Mainitsin Marc Bolanin, Bowien ja Bryan Ferryn johon Tom: ´ Jos sä diggaat Bryan Ferryä, niin miksi helvetissä sä tuut mun eteen tossa äidin ostamassa tuulipuvussa?´
Se kouraisi syvältä. Mutta oikeassahan hän oli.
Aloinkin koluta kirpputoreja. Takkeja, pukuja, kenkiä. Toisen albumini ´Psykon aikaan olin jo löytänyt kajalinkin. Levyltä löytyi myös tulevaa ennakoiva biisi ´Kundi meikkaa´. Kyllä päätään nostavat punk-bänditkin osin meikkasivat, mutta tarkoitus oli eri. Heidän tarkoituksenaan oli shokeerata ja herättää pahennusta, minun taas näyttää hyvältä. Olin kuitenkin, kuin vankina Paajanen-nimen takana.
Nyt kuitenkin Tavastian keikan ja Kulttuuritalon konsertin jälkeen lehdistö oli toistuvasti verrannut minua ja bändiäni Roxy Musiciin, Bowieen ja Bob Dylaniin(?!) joten olin oikealla tiellä, joskin noiden nimien mainitseminen tuntui huimalta. Mutta niin kuin aina, lehdistön pitää hakea vertailukohde vaikka kirveellä. Hienoa jos nuo nimet tulivat ensimmäisinä mieleen. Nyt kun kaikki meni siis hyvin, oli aika vaihtaa nimeä. Pohdin sopivaa taiteilijanimeä kuumeisesti, mutta en vain keksinyt mieleistäni. Kerran sitten äitini sisko tuli kylään, ja minut nähdessään sanoi:´ Herranjumala kun sä oot laiha, sä oot ihan kuin se Twiggy!´, tarkoittaen brittiläistä valokuvamallia 60-luvulta. No siinähän se oli, Twiggy. Perään laitoin vielä Oliverin. Se tuli muistaakseni näyttelijä Lawrence Olivierista. Oli vuosi 1979 ja peilistä katsoi nyt Twiggy Oliver.”
Artisti, Twiggy Oliver/ Mauno Paajanen
Yleisesti ottaenhan oli vain helvetin hieno juttu että katujen uusista hahmoista alettiin puhua; se oli juuri tuota Warholilaista idealismia eli voitiin vihdoin olla tähtiä, ihailun kohteita – olihan siinä kai narsismia mutta Suomalaisen angst – yhteiskunnan jälkeen se oli kyllä terveintä, mitä täällä oli tapahtunut sitten ruotsalaisten katoamisen. 2000 – luvulla on yhtä vaikeaa kuvitella suomalaista tuolloista yhteiskuntaa, kuin ihmisten oli kuvitella aiemmin kuukävelyä – koko mentaliteetti suomessa oli niin totaalisen harmaa, siis varovainen, nöyristelevä, sisäänpäin kääntynyt ja sitten oli tämä iso joukko näennäis-sosialisteja, jotka kieltäytyivät järjestelmällisesti näkemästä, mitä Venäjällä tapahtui… ei sen puoleen että taas mikään poliittinen olisi ketään meistä juurikaan kiinnostanut – jaa paitsi Sallya jostain perverssistä syystä.
”80-luvun alussa mä taisin olla Peten lisäksi ainoa rokkari/raggari - taustainen clubbailuja ja osa sitä rokkarijoukkoa, joka oli vilpittömän musadigailun ja pukeutumisen lisäksi rokkari nimenomaan vastavetona 70-luvun kommareiden ja yhteiskunnan ryssäpropagandalle ja nöyristelylle. Kaikki tiesi, ettei sieltä tullut mitään hyvää, eikä siellä ollut asiat hyvin, väitettiin tiedotusvälineissä mitä tahansa, ja silti jengi oli mukana siinä ankeudessa. Millä muulla rahaton duunariperheen kersa voi
protestoida kuin näyttää omalla esimerkillä, ettei vittu uppoa teidän yya-bullshit.”
Jukka ”Jack” Myllärinen, DJ 80 – luku.
”Vapaa-ajanmatkailun kautta hankittujen kokemusten luonteen ja laajuuden suhteen oleellista on, että etelän lomaparatiiseihin suuntautuneiden pakettimatkojen ohella 1980-luvulla yleistyivät myös erilaiset itsenäisemmät matkustusmuodot. Esimerkiksi interrail-korttien myynti singahti Suomessa voimakkaaseen kasvuun vuonna 1979. Nuorten junamatkailun huippuvuodet kirjattiin 1985–1986, jolloin Eurooppaa valloittamaan lähti vuosittain parikymmentä tuhatta nuorta matkailijaa. Myös kielikurssit ja ulkomailla vietetyt vaihto-oppilasvuodet yleistyivät”
Teoksessa: Stadipiiri. Helsingin ravintolat ja kaupunkikulttuurin elävöityminen Sampo Ruoppila & Timo Cantell
Koko tuota Stadin uutta katukulttuuria tarkastellessa joutuu väistämättömästi palaamaan eri ilmiöiden juurille – mikäänhän ei ikinä synny varsinaisesti mistään ihan irrallaan ja 1980 – luvun alkuun jotenkin lävähti tavaton massa painovoimaista eurooppalaista taiteen henkeä.
Suomessa 1970 – luvulla oli vallalla tyypillinen vähättelevä asenne ja massasta erottumista pidettiin jotenkin ylimielisenä ja kunnon kristillisyyden ja suomalaisuuden vastapainona – tosiasiassahan oli kyse syyllisyydestä ja pelkuruudesta, mutta nuo tuhoista laadut oli jo pitkään piilotettu uhoon ja tuhoon, kuten jo todettua Lepakon yömajan yhteydessä.
Idea oli siis suurin piirtein se, että olit kunnon jätkä ja rehellinen ihminen, kun pysyit samassa paskalaarissa muiden kanssa ja vähättelit itseäsi ja elit työteliästä, torakkatyyppistä elämää. Lestadiolaisuudesta, körttiläisyydestä ja toisen maailmansodan tylyistä jälkimainingeista oli peräisin ankaruus, joka sai suomalaiset loistamaan yhdessä tilastossa ykkösinä Euroopassa vai lieneekö ollut koko maailmassa eli ITSEMURHA – tilastoissa!
Tamperelaiset pitivät ansiokkaasti yllä tuota suomi – könsikäs: mää – vaan- oon- tällanen- nääs, nääs – nääs - kaverimeininkiä ja 80 – luvun alkuun tultaessa mikään paikkakunta Suomessa ei ollut hengeltään yhtä kaukana meistä, kuin Tampere; tuo ”Suomi – rokin” kultainen tyyssija ja keskikaljan, koskenkorvan ja mustan makkaran luvattu paikkakunta.
1970 – luvun lopulla punkin kuohunta ja muutkin ulkomailta – lähinnä Lontoosta ja Berliinistä virtaavat uudet vaikutteet ulottuivat jotenkin tuollaisina maagisina pyörteinä pitkin Suomen maakuntia (ehkä Tamperetta lukuun ottamatta) ja Helsinkiin alkoi virrata pikkuhiljaa uutta ihmistyyppiä, joka ei enää yksinkertaisesti voinut enää asua maaseudulla tai pienemmissä kaupungeissa. Usein ajatellaan, että Helsinki eli siis Stadi on niin ”Helsinki-keskeinen”, ettei siellä muita hyväksytä, mutta futurismi- ja uusromantiikan aika osoitti kyllä aivan toista. Uusien klubien ytimessä oli jengiä joka paikasta eikä kukaan kyseenalaistanut hyvää tyyppiä, joka oli tyylikäs - tuli tämä mistä tahansa tai puhui mistä tahansa – sekin oli kyllä aika uutta.
Stadilainen ylimielisyys aiemmin oli kyllä ollut varsin torjuvaa ja vaikutti varmaan uusille tulijoille hyvin kylmältä, mutta tuo uuden ajan avautuminen oli myös vahvan integroivan hengen vaikutusta. Joku kyllästyspiste suomessa oli saavutettu ja Andy McCoyn kaltaiset henkilöt olivat alkaneet virrata kohti pääkaupunkia vaistoten, että jotain alkaa tapahtua ja että maailma alkaa avautua. Pelkkä punk ei mitenkään selitä tuota laajaa ilmiötä, sillä kaikki ei kuitenkaan suoraan lähtenyt punkista ja kuten eräässä haastattelussa Batcaven perustaja Olli Wisdom (Specimen) totesi, niin punk oli kuitenkin aika pitkälle Malcolm Maclarenin ja tiettyjen hyväksikäyttöideoiden läpitunkemaa, vaikkakin tietysti sytytti kyllä englannin työväenluokkaan aivan uuden palon ja kapinan.
Helsingin klubien ytimessä oli paljon muualta tulleita henkilöitä – oli iso joukko Lappeenrannasta ja Imatralta tulleita, sekä Mikkelin alueelta tulleita henkilöitä, joista voi heti alkuun sanoa sen että he muodostivat uudessa futuristi – tyylissä ydinjoukon, sillä he olivat erittäin tyylitietoisia, pidättyviä ja hyvin cooleja – silloin tosin ei tuota sanaa vielä käytetty.
Hyvänä esimerkkinä idän vaikutteista olivat Sumenit; Jimi Sumen, Ming Sumen, Maria Sumen ja Heidi Kilpeläinen ( HK119) jotka herättivät henkilökohtaisella tyylillään heti huomiota ja erottuivat edukseen. Jimi Sumeniahan kutsuttiin jossain vaiheessa suomen David Bowieksi, asia josta hän tuskin oli kovin mielissään mutta kyllähän se jotain kertoi. Jimi oli erittäin tyylikäs, vähäeleinen – juuri yhdistelmä tuollaista uuden koneajan kylmyyttä ja uusromantiikan eleganssia ja hän ensimmäisenä alkoi myös musiikissa tuoda puhdaslinjaista futurismia esiin.
Itse en tuntenut Jimiä yhtään, vaan pidin sitä just tuon kuvan mukaisena tyyppinä – siistinä, supercoolina ja todella etäisenä, jonkinlaisena uuden ajan messiaana, josta puhuttiin vain kuiskaten. Klippanin futuristibileissä Jimi oli DJ:nä ja sekin oli todella kova juttu, koska tuohon aikaanhan ei ollut nykyistä DJ – kulttuuria, vaan oli vain noita Helsingin muutaman diskon DJ: tä - Joke Liinamaata ja Black Mikea ja tuollaisia – ei siinä etteikö ne olisi olleet myös omalla tavallaan tietysti uranuurtajia, mutta jotenkin ne kuuluivat samaan kastiin, kuin Hurriganes ja vastaavat – siis siihen perusmeininkiin, jossa ei kuitenkaan ollut varsinaisesti mitään uutta ja aivan taatusti he eivät olleet mitään uuden aallon henkilöitä.
Kun sitten Jimi Sumen oli soittamassa Klippanilla, niin se oli JOTAIN – se oli iso juttu, koska siinä oli nyt tyyppi, johon henkilöityi koko alkava uusi tyylin aikakausi ja hän soitti UUDEN AJAN MUSIIKKIA, siis musiikkia, jota ei kuullut missään radioissa tai TV:ssä – ja taas tylsistyttävä historiallinen muistutus siitä, että Suomessa ei radiossa tai TV: ssä tuolloin soitettu tai näytetty uudempaa musiikkia kuin satunnaisesti – siis esim. yksi biisi kahdessa viikossa…
Ilmoitus:
Helsingissä 26.10 1981 Presidentti Urho Kaleva kekkonen ilmoittaa siirtyvänsä syrjään presidentin tehtävistä sairautensa johdosta – yksi pitkä ja hyvin omalaatuinen kausi Suomen historiassa päättyy
Futukakausi siis alkaa…
Mitä tämän jälkeen?
Eipä ollut jengi juurikaan politiikkaan suuntautunutta – olimme jo nähneet 70 – lukulaisten vouhotuksen politiikan parissa ja sitä oli ollut ihan tarpeeksi varsinkin, kun jo tuossa vaiheessa kaikki tajusivat savijaloilla seisovan mammutin olevan luhistumassa ja Suomessa valehtelu oli saanut kansalliset mittapuut… hyväähän siinä oli kai se, että Suomeen kehittyi niin lujia hyvä-veli verkostoja, ettei Italian Mafia olisi koskaan kyennyt kehittämään yhtä tehokkaita. Suomessahan on aina ollut eräänlainen ”laillistettu” Mafia, joka toimii ihan tuttavapiirien, RUK, n yms. sellaisten välityksillä ja hommat sovitaan saunassa…siihen on paha mennä väliin. Tätä touhua sitten suitsutettiin rehellisenä suomalaisuutena, vaikka kyse oli Neuvostokaupan avulla rikastumisesta ja kaiken maailman kabinetti – vallankäytöistä.
Ne haiskahtivat, muta konsensus piti niitä pitkään pystyssä(ja taitaa pitää edelleen).
Futurismi ja Uusromantiikka olivat sanoja, jotka alkoivat ilmestyä englantilaisen lehdistöön joskus 1970 – luvun lopussa ja ne pääasiassa tarkoittivat paria asiaa; toinen oli tulevaisuuden yhteiskuntaan ja koneisiin ja konesoundiin keskittyvä ilmaisu, jolla oli pitkät juuret eurooppalaisessa taiteessa, toinen taas merirosvo- ja dekadenssiromantiikkaan vetoava Byronilainen esiintulo pukeutumisessa ja asenteessa, sekä myös musiikissa.
1900 - luvun alussa Italiassa oli kehittynyt ryhmä, joka ihannoi uutta, modernia ihmistä ja aikaa – teollisuus ja sota ja ihmisen tehokkuus, autot, junat ja suurkaupungit olivat tämän ryhmän inspiroijia – he kokeilivat uusilla äänillä, liittivät vauhdin maalaustaiteeseen ja dynaamisen yhtäaikaisen kaupunkimiljöön lukemattomine mahdollisuuksineen – he edustivat futurismia – ihmisen tulevaisuuden näkymää ja heitä ajoi uuden ihmisen kiihko – tuo kiihko joka tempaisi myös mukaansa suomalaista nuorta, kansallista taideryhmää.
Futurismi edelsi fasisimia, sillä se hylkäsi tunteet ja korvasi sen tehokkuudella, dynamiikalla ja voimalla.
Forza! Avanti!
Tuohon aikaan, siis 1910 – 30- luvuilla Euroopassa elettiin eurooppalaisen taiteen kulta – aikaa, joka ilmeni useina kerroksellisina taidesuuntauksina jotka sekä kommunikoivat, vaihtoivat ajatuksia, että sotivat keskenään. yhtä kaikki 1910 – 1930 välinen aika oli todellisen modernin eurooppalaisen syntyaikaa, kiihkeää, vaarallista, inspiroivaa ja ensimmäisen maailmansodan pitkä varjo ja luhistunut ihmiskuva antoivat pontta uuden etsimiselle – sukellettiin sekä hulluuteen että nerouteen ja ennen kaikkea kaikkeen kokeelliseen, ennennäkemättömään.
Suomessa Tulenkantajat myös haltioituivat uusista tuulista ja tuohon aikaan Helsinkikin oli hyvin kansainvälinen tai se alkoi kansainvälistyä itsenäisen maan sisällä. Tämä aikakausi oli jotenkin kaikessa pohjalla sitten myöhemmin 80 – luvun klubiaikoina, Einstein A Go Go; ssa, Bela Lugosi klubissa, musiikin vaikutteiden takana ja ihan kadun olemuksissa.
”En halunnut soitta mitään yy – kaa – koo – neljä kamaa, mitä koko Suomi soitti – olin aina pitänyt free-jazzista ja avant – garde rockin lisäksi pitänyt Van Goghista, Dalista ja Picassosta eli en halunnut mitään rämpyttämistä, vaan halusin aiheuttaa moraalista paniikkia niin yleisön, kuin ”oikein” soittavien ystävieni keskuudessa ja halusin hoitaa homman TYLYSTI eli no mercy here! Halusin myös tehdä musiikkia, jota en OLLUT KUULLUT missään… oli kauhea tarve tehdä ja improvisoida ja eri viiveet ja kaiut sai aikaan avaruutta. Sit vittumaiset jutut sointu hyvin saksaksi – diggasin muutenkin Kraftwerkia, DAF:ia Stockhausenia ja saksalaista rappiota, en sinänsä saksan kieltä, mutta se saattoi olla hyödyksi painottaakseni jonkun pointin. Nautin kirjoittaessani siansaksaa mm Taskisen kanssa, kun teimme Ylelle nauhaa – se oli pieni flirtti sen kielen kanssa….”
Måns Kullmann / Hefty Load/ Laulaja
1970 – luvun lopulla Suomeen alkoi siis ilmaantua taas noita eri taiteenlajien inspiroimia samoja piirteitä. Toinen maailmansota oli loppunut 40 – luvulla mutta oikeastaan voisi sanoa, että sota jatkui yhtäjaksoisena koko ajan aina siihen saakka, kun Berliinin muuri kaadettiin ja neuvostoliitto romahti ja musiikki ja taide ennen eurooppalaisen maailman yhdistymistä oli jotenkin erilaista, kuin sen jälkeen.
Aloha - lehti tai oikeastaan siis Uusi Laulu, joka sitä edelsi oli se kanava, jolla undergroundin ja taiteen sivistystä tuotiin Helsinkiin ja vuoden 1982 kannen sisällysluettelo kertoo myös paljon:
ALOHA – lehti 5-6/ 82
Kannessa Markku Arokanto
Isänmaan toivot:
Arokanto
Bela Lugosi
Hefty Load
Nina&Ina
William S. Burroughs
Nina Hagen
Eli lyhyesti referoiden sisällöstä:
Uusi kabareeteatteri ja Brechtin, Kurt Weilin ja Bowien vaikutukset
(Arokanto)
1800- luvun lopun kauhuromantiikka, sekä 1920 - luvun kauhuelokuva ja saksalainen ekspressionismi, Weimarin Bauhaus, yhtye Bauhaus ja syvyyspsykologia
(Bela Lugosi klubi)
Punkin jälkeinen fuusiomusiikki, James White and the Blacks, Bo Didley, taiderock, funk ja punk sekä tietysti saksankieliset sanat joissain biiseissä eli tuo Berliinin läpitunkeva vaikutus!
(Hefty Load)
Nina & Ina – tässä kaksi aikakauden päähaaraa jotenkin kohtaavat eli punk ja uusi aalto, jota edustivat uusi musiikki ja klubit ja 1950 – luvun tyyliä jatkavat kaunottaret Nina ja Ina, jotka taas kuitenkin sulavasti liikkuivat uusilla klubeilla, kuten Einstein A Go Go: ssa.
William S Burroughs, taiteilija, kirjailija, nisti ja friikki, joka hepopäissään ampui vahingossa oman vaimonsa, kun leikki Wilhelm Telliä. Koko länsimaisen rappio – underground- älymystön merkkihenkilöitä. Hänen myötään kokonaan uusi undergroundin alue tuli tunnetuksi eli varsinainen huumekirjallisuus, sekä myös tuo kuuluisa Cut Up – tekniikka, jota David Bowie sitten käytti paljonkin omissa sanoituksissaan. Bowie myös kävi pyhiinvaellusmatkalla Burroughsin asunnolla. (jolla kävi moni muukin 80-luvun vaikuttajapersoona)
Pinupsin yksi vaikuttaja oli myös William S Burroughs, ei suoraan teksteissä, mutta vaikuttajana sillä hän oli ehdottomasti yksi merkittävä tekijä ja vaikuttaja sekä Floydia, että Pete Europan älyllisillä matkoilla.
Nina Hagen – punk/oopperalaulaja, jossa yhdistyy koko saksalainen dekadenssi – kabaree- huumeet – seksi ja omituisuus sekä uusi supertähteys.
--------------------------
”Erityinen ”taide- rock” oli se, jolle post- punk aika kumarsi. Ei siis progressiivisen musiikin yrityksille sulauttaa vahvistettujen kitaroiden soundeja yhteen 1800 – luvun klassisen soinnin kanssa tai pitkälle vietyjen sävellysten kanssa, vaan se kumarsi ”yksinkertainen on suurta” linjalle, joka jatkui Velvet Undergroundista Krautrokkiin, sekä Glam – rokin älyllisempään suuntaukseen.
Tietyntyyppisille ”hipstereille (keikareille suom. huom.) se musiikki, joka kannatteli heitä yli 70 – luvun rokin ”joutomaan” oli peräisin joukolta samanhenkisiä ihmisiä – heitä olivat Lou Reed, John Cale, Nico, Iggy Pop, David Bowie ja Brian Eno, joita yhdisti heidän ”velkansa” Velvet Undergroundille – nuo ihmiset työskentelivät yhdessä eri muodoissa läpi tuon 70 – luvun jakson.
Bowie esimerkiksi työskenteli miltei kaikkien noiden henkilöiden kanssa jossain kohtaa – joko tuotti heidän levyjään tai työskenteli heidän kanssaan muuten. Hän oli yhdistäjä – rokin suuri diletantti: aina jahtaamassa seuraava reuna-aluetta; aina kulkemassa eteenpäin. Enemmän kuin kukaan hän inspiroi post – punkin aatemaailmaa ja jatkuvaa muutosta.
1977 saattoi olla Clashin esikoisalbumin vuosi tai Pistolsien: Never Mind the Bollocksin vuosi mutta tosiasiassa post – punk aikaan vaikutti paljon enemmän neljä Bowieen kytkeytyvää levyä – hänen omat levynsä Low ja Heroes sekä Iggy Popin The Idiot ja Lust for Life, jotka kummatkin olivat Bowien tuottamia. Ne kaikki tuotettiin Berliinissä ja tämä hämmästyttävä levyjen sarja vaikutti valtavasti kuuntelijoihin, jotka jo epäilivät että Punk Rock osoittautuu taas yhdeksi ”sitä samaa – sitä samaa” jutuksi.
Bowien ja Iggyn albumit edustivat siirtymää pois amerikkalaisesta rock and rollista kohti Eurooppaa ja viileää ja kontrolloitua soundia, jotka olivat syntyneet Kraftwerkin ja Neu!: n rytmien Teutonisesta ”motoriikasta”; noista soundeista, joissa syntetisaattoreilla oli yhtä merkittävä osa kuin kitaroilla. Haastatteluissa Bowie Bowien puhui muutostaan Berliiniin yrityksenä vapautua Amerikasta sekä musiikillisesti (siis soulin ja funkin muovaamista Young American: in sävelistä), että henkisesti. (Pakeneminen Los Angeles: in rock and rollin dekadenssin juoksuhiekasta)
SIMON REYNOLDS: Rip It Up and start again
Postpunk 1978 – 1984
xxi- xxii
Jostain syystä 1980 – luvulle tultaessa mieskuva kävi läpi aika suurta mullistusta. Kuten todettua Suomessahan homous oli ollut vielä 1970 – luvulla laitonta ja siis todella ”underground”mutta jostain vaikeasti määriteltävästä syystä ilmiö alkoi vapautua sinä aikana. Ehkä suurta esityötä oli tehnyt juuri David Bowie, joka 1970 – luvulla toi uuden androgyynisen, kauniin miehen mallin musiikkiin ja taiteeseen isossa mittakaavassa ja oli niin ”cool, että häntä alkoivat jäljitellä sekä heterot, että homot ja hän sai aikaan ilmiön. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että David Bowie oli koko uusromantiikan ja futurismin JUURI.
Toki juuria oli yleensäkin taiteessa ja glam – rokissa, samoin kuin punkissakin, mutta hänen yksilöllisen esimerkkinsä kautta tuli juuri tuo ihanne ”jumal- yksilöstä”, jonka ei tarvinnut enää perustaa elämäänsä normeihin tai konventioihin ja yhtäkkiä olikin ok olla avaruusmies tai joku erityinen olio ja ennen kaikkea ”kaunis” mies – siis nyt ilman tuota homoleimaa eli erikoisella tavalla Bowie sai aikaan kaksisuuntaisen ilmiön – toisaalta hän kosiskeli homoutta antamalla haastatteluita, joissa väitti olevansa Bi – seksuaali- ja toisaalta taas vapautti ”normaalimiehen” olemaan värikäs ja kiinnostava, ilman että piti olla ”homo”.
Bowie on siis modernin mieskuvan ehdoton pioneeri, vaikka hänkin on tietysti taiteellisen jatkumon tuote ja hän jos joku olikin hyvin tietoinen eurooppalaisen taiteen perimästä ja tyyleistä. Hän myös julisti aikoinaan ihailevansa ekspressionistista taidesuuntaa ja kaikki tämä sitten kiteytyy uuden soundin levyillä: Low ja Heroes, sekä Iggy Popin; The Idiotissa ja Lust For Life Lp levyissä.
ALOHA
” Homoseksuellien erityisesti tietenkin transvestiittien elämään liittyy erikoislaatuista poseeraamista, Camp – asennoitumista (termin esitti kirjallisuudessa ensimmäisenä Christopher Isherwood teoksessaan: The World in the evening) Tätä käsitettä on vaikea suomentaa. Alun perin sillä tarkoitettiin avointa ja julkeaa ”omituisuutta ja sillä on ennen kaikkea viitattu transujen yliampuvaan pukeutumiseen. Käsitteeseen liittyy itseironiaa; henkilö, joka on camp, tietää asunsa olevan liikaa – far out – ja esiintyy siinä tarkoituksella…
…Yleisen elämänfilosofian kannalta Camp on sikäli merkittävä asenne, että se kehottaa suhtautumaan elämään eräänlaisena näytelmänä, jota ei tarvitse ottaa vakavasti, naamiohuvina, jossa vain tyyli ratkaisee. Omalla tavallaan se on hyvin vapauttava asenne; pärjäät kyllä kun pitäydyt tyylissä. Epäilemättä tyylin – ja tyylittelyn filosofian omaksuminen auttoi Bowie – klooneja säilymään myös punk – vuosien läpi. Heikkona puolena on ollut se, että he usein ovat joutuneet viettämään koko vapaa – aikansa erilaisissa homo-klubeissa, koska heidät muuten olisi armotta piesty…
…kun tultiin vuoteen 1978 ja Eganin – Strangen Bowie-illat alkoivat, nämä freakit eivät ainoastaan päässeet uudestaan mukaan kuvioihin, vaan olivat nyt HYPERMUODIKKAITA”
Aloha – lehti / Tyylikästä kansaa ei voi voittaa s.9
Suomessa me ei ihan voitu puhua noista samoista mittakaavoista kuin esim. Berliinin tai Lontoon kohdalla eli olihan meitä ollut monta tyyppiä, jotka olivat ”yksilöitä” aika merkittävästi, mutta kyllä suomalainen yhteiskunta-pohja oli silloin vielä sen verran vaativa ja tasaharmaa, että ponnistaminen ulos perhosenkotelosta oli aika hikistä puuhaa ja se tapahtui asteittain.
Monet olivat tietysti kuunnelleet paljon glam – rockia ja myös Hector (entisenä) raavaana suomalaisena miehenä muutti asenteita – hänhän oli Bowie diggari ja hoiti itselleen Bowie – tukan Herra Mirandos – levyn aikoihin ja silloin Suomessa mieskuva ainakin artistitasolla alkoi jo tosissaan muuntua – itse kuten todettua olin jo ihan nuoresta varastellut äitini makeita, ulkomailta tuotuja vaatteita ja sovitellut niitä itselleni – siis olematta mikään drag – kundi tai homoseksuaali; vaatteet vain olivat älyttömän hyvän näköisiä ja varman vähän tuolla samaa tapaa vaivihkaa aika alkoi muuttua
Muutos oli ensin pinnallinen ilmiö ja murtautuminen ulos kliseistä, mutta sitten kun sen taakse tuli ensin Bowien ja eurooppalaisen taiteen traditiot ja sitten Punk yhteiskunnallisena ilmiönä tulikin 1980 – luvun alun cocktailista jo aika monivivahteinen ja -sävyinen ilmiö, joka vaikutti myös syvempiin psyyken kerroksiin ja maailmankuvaan. Toisille se tapahtui tiedostamattomana ”tunteena” – toisilla se oli tiedostettuna taiteellisena voimavarana.
”Erään suomalaisen jazz-legendan sanoin: ´ Esiintyjän on aina oltava tyylikkäämpi kuin yleisönsä´. Aloitin musisoinnin Mauno Paajasena jo melko varhain. Opiskelin vuosia viulun soittoa Kansan Konservatoriossa ja Sibelius Akatemiassa. Jo tuolloin minulla oli tarve tehdä jotain omaa noiden klassisten standardien sijaan. En kuitenkaan säveltänyt noina vuosina kuin yhden biisin. Tuo ensimmäinen julkaistiin vasta 2010 nimellä ´Twiggy´s theme´.) Viulu oli kuitenkin liian vaativa ja epäkiitollinen soitin itsensä säestämiseen. Se vaihtuikin 70-luvun alussa rumpujen kautta kitaraan. Ystäväni Puka Oinosen kellarissa treenasimme kasaamamme koulubändi Claudie:n kanssa jo varhain poikkeavaa kamaa kilpaileviin bändeihin nähden.
Oli meilläkin pakolliset Hurriganes-biisit, mutta myös T.Rexiä, David Bowieta ja Lou Reediä muun muassa. Noiden rock-ikonien matskun esittämisen mahdollisti oleellisesti Puka Oinosen varhain taitama soittotaito. Muista bändeistä poiketen emme myöskään tyytyneet soittamaan pelkkiä covereita, vaan teimme myös omia biisejä.
Tuolloin tunsin jotakin olevan kuitenkin pielessä. Se että tekstejäni siloteltiin oli ymmärrettävää. Itsemurhat, huume- ja transvestiitti aiheet lauluissa eivät olleet siihen aikaan kovin in. Myös artisti - lookini oli tyypillisen suomalainen - eli sitä ei ollut. Olihan vain puhtaat vaatteet ja siistitty tukka.
Lopullisen sysäyksen muutokseen antoi Help-lehden Tom Pyynönen. Olin kutsuttu haastatteluun jossa Tom kysyi esikuviani musiikkimaailmasta. Mainitsin Marc Bolanin, Bowien ja Bryan Ferryn johon Tom: ´ Jos sä diggaat Bryan Ferryä, niin miksi helvetissä sä tuut mun eteen tossa äidin ostamassa tuulipuvussa?´
Se kouraisi syvältä. Mutta oikeassahan hän oli.
Aloinkin koluta kirpputoreja. Takkeja, pukuja, kenkiä. Toisen albumini ´Psykon aikaan olin jo löytänyt kajalinkin. Levyltä löytyi myös tulevaa ennakoiva biisi ´Kundi meikkaa´. Kyllä päätään nostavat punk-bänditkin osin meikkasivat, mutta tarkoitus oli eri. Heidän tarkoituksenaan oli shokeerata ja herättää pahennusta, minun taas näyttää hyvältä. Olin kuitenkin, kuin vankina Paajanen-nimen takana.
Nyt kuitenkin Tavastian keikan ja Kulttuuritalon konsertin jälkeen lehdistö oli toistuvasti verrannut minua ja bändiäni Roxy Musiciin, Bowieen ja Bob Dylaniin(?!) joten olin oikealla tiellä, joskin noiden nimien mainitseminen tuntui huimalta. Mutta niin kuin aina, lehdistön pitää hakea vertailukohde vaikka kirveellä. Hienoa jos nuo nimet tulivat ensimmäisinä mieleen. Nyt kun kaikki meni siis hyvin, oli aika vaihtaa nimeä. Pohdin sopivaa taiteilijanimeä kuumeisesti, mutta en vain keksinyt mieleistäni. Kerran sitten äitini sisko tuli kylään, ja minut nähdessään sanoi:´ Herranjumala kun sä oot laiha, sä oot ihan kuin se Twiggy!´, tarkoittaen brittiläistä valokuvamallia 60-luvulta. No siinähän se oli, Twiggy. Perään laitoin vielä Oliverin. Se tuli muistaakseni näyttelijä Lawrence Olivierista. Oli vuosi 1979 ja peilistä katsoi nyt Twiggy Oliver.”
Artisti, Twiggy Oliver/ Mauno Paajanen
Otteita tulevasta Timanttikoirien vuosi 1984 kirjasta ( LIKE OY)
ANDY MC COY oli todella cool ja Hanoit erittäin hyvän näköisiä ja tuohon aikaan, kun kaikki tyylit olivat vasta murtautumassa ulos henkisistä kaapeista. He olivat todellisia pioneereja. Hanoit olivat kuitenkin vanhan glamrockin ja bluesrockin perillistä eli he eivät olleet varsinaisesti uuden aallon tyyppejä, jotka taas olivat enemmän kirjallisuus-, elokuva- ja taideorientoitunutta väkeä ja siksi en käsitellyt elokuvassani Hanoita… ja heistä on kirjoitettu muutenkin jo niin paljon, mutta pitää palata pariin juttuun noilta ajoilta…
Hanoit olivat hiukan nuorempia, kuin me ja joskus otti aivoon, kun tunsi kateuden pistoksia siitä, että jätkät olivat niin kansainvälisiä ja niin TÄHTIÄ… siis jos palautetaan asiat taas omaan kontekstiinsa, niin pitää muistaa, että Suomi 1970 - luvun loppuun asti oli siis äärikonservatiivinen, ahdasmielinen paikka, jossa radiossa ei soinut musiikki, jossa TV; ssä oli muistaakseni kaksi kanavaa, joilta tuli kerran kuukaudessa yksi Levyraati, jossa saattoi olla yksi kappale jotain uudempaa musiikkia; ei ollut varsinaisia uuden aallon rock lehtiä, ei videoita, ei siis mitään sitä mikä tänä päivänä on itsestäänselvyys.
Tähän taustaan kun asettaa Hanoit, niin voitte vain kuvitella sitä vaikutusta, minkä he herättivät sekä musiikillaan että ulkonäöllään. Jätkät olivat vielä varsin kookkaita eli hyvin näyttäviä ruumiillisesti ja rentoja, joka oli Suomalaisessa mieskulttuurissa todella harvinaista.
En muista miten tai missä Hanoin jätkiin tutustuin – jengihän pyöri kyllä Lepakossa ja myös meidän klubeilla, mutta anyway… kerran olimme tulossa jostain illalla Floydin ja Andyn kanssa ja Andy havaitsi omituisen näköisen tutun jota vissiin kutsuttiin ”Sieni – Eikaksi”. Siltä kundi kyllä näyttikin; Siriuksella käyntejä oli takana varmaan useita ja laitumilla oli ravattu usein. Andy pysäytti kundin riemastuneena ja alkoi kysellä tuotteita – mutta tyypillä ei ollut päällään mitään muuta kuin Trippejä ja siitähän Andy ilostui ja pyysi meille heti niitä ja pummasi meiltä muutaman kympin niitä varten.
Katsoimme Floydin kanssa toisiimme vähän huolestuneina, vaikkakin Floyd tietysti kätki sen heti – hän oli henkilö, joka oli valmis kaikkeen heti, mikä koski rock n rollia ja huumeita, mutta meistä kumpikaan ei ollut koskaan vetänyt trippejä, emmekä ehkä koskaan olisi vetäneetkään - ellei Andy olisi törmännyt tuohon ”Sieni – Eikkaan”.
Tripit olivat, kuten Hepokin sellaisia huume, joka ylitti perushörhöilyn eli tavanomaiset huumeet ja kaduilla oli paljon juttuja tyypeistä, jotka ovat jääneet tripille loppuiäkseen tai joiden psyyken LSD on tuhonnut ja jutut olivat tosia – olimmehan me nähneet itsekin Vanhalla tuota pilvenpössyttäjä – trippi – hippi jengiä, joka meistä oli todella tyylitöntä ja enemmän tai vähemmän pihalla kosmisine juttuineen, mutta emmehän me voineet kieltäytyä – hengasimmehan sentään Andyn kanssa, joka oli Suomen ykkös rock – jätkä ja olisimme menettäneet kasvomme tyystin ja vaikka emme koskaan Floydin kanssa asiasta varsinaisesti puhuneet olimme kyllä vähän kusessa…
Eikka kaivoi kengästään – kantapään takaa paperilappusia, joissa oli joku vaaleanpunainen sydämen kuva tai jotain; minua öklötti ajatus vetää nuhjuisen hipin kengästä jotain, mutta eipä siinä voinut paljon mitään sanoa. Andy tunki lappuset kummankin suuhun ja sanoi et pidä niitä kielen alla ja lähetään jonnekin turvalliseen mestaan ja tietysti lähdimme sitten meille Caloniuksenkadulle, missä siihen aikaan aina oleskelimme. Kysyin kauanko kestää, että kama kolahtaa ja Andy sanoi et jotain parikymmentä minuuttia ja et olisi parempi silloin olla suojaisassa paikassa.
Meille oli matkaa jotain viisitoista minuuttia ja alkoi hirvittää, että pääsemmekö sisään ennekuin kuin kolisee – olo oli kuin oltaisi menty Linnanmäelle ensimmäistä kertaa vuoristoradan jonoon.
Kiirehdimme meille kotiin ja menimme minun huoneeseeni ja sitten alkoi kolista: on taas mahdoton kuvailla mitä se oli; jos joudut johonkin huvipuiston kieputuslaitteeseen tietämättä lainkaan mitä odottaa, niin se on lievä kuvaus siitä, miltä matkalle lähteminen tuntuu, enkä yhtään ihmettele että jengi sekoaa jo yhden kerran jälkeen – se nimittäin on jotain, mitä kukaan ei voi hallita. Se on sisäiseen pyörremyrskyyn joutumista ja on tosissaan syytä varoittaa, että älkää todellakaan leikkikö niillä aineilla ja jos on pakko, olkaa jonkun seurassa, joka tietää mitä on odotettavissa; yksin ei pidä sitä tehdä missään nimessä.
Kesti jotain puoli tuntia jotain niin outoa, ettei sille ole sanoja, sitten alkunousu laantui ja maailmankaikkeus alkoi hengittää eli kaikki; seinät, ilma, pöydät yms. muuttuivat elollisiksi eli ne alkoivat liikkua ja hengittää; ilmassa surahteli valojuovia ja valopalloja ja kaikessa aisti erilaisia säteilyitä ja värähtelyitä. Silmiä oli mahdoton sulkea. Jos keskittyi katsomaan jotain kohdetta lähti ”matkalle” eli jonkun pinnan tai maalauksen ja värin kautta aukesi aina jokin uusi ulottuvuus, jossa oli tuon aineen maailma, josta sitten taas pääsi oman mielensä jollekin ulottuvuudelle jne. ja se oli loputonta jatkuvaa liikettä ja mielen itsensä sisältö konkretisoituivat kokemuksiksi
Kaikkein ihmeellisintä oli se, että koko maailma muuttui eli trippi ei ole mikään näky ja tunne, vaan siinä joudutaan kokonaan toiseen ulottuvuuteen, jossa myös ruumis on erilainen – se voi venyä, muuttaa muotoa, liueta, tulla läpinäkyväksi tai mitä vaan eli siirryt kokonaan toisiin maailmoihin ja olotiloihin ja jotenkin järkyttävänä huomiona oli ensimmäiseksi se, että kaikki elää – koko maailmankaikkeus on elollinen, hengittävä organismi ja kaikella on jonkin asteinen tietoisuus tai oma olemassaolo eli … poks!… siinä se nyt sitten oli … kertaheitolla juuri se, mistä hipit olivat puhuneet eli tajunnan laajennus ja sitä ei voinut peruuttaa… kun sen kerran koki tiesi, että todellisuus on jotain muuta, kuin mitä järjen tavallisessa tilassa koetaan.
Siksi Hendrixin kysymys: Are you Experienced?
Päätimme sitten lähteä läheiselle hautausmaalle fiilistelemään – sinne oli matkaa vain viitisensataa metriä, mutta tässä uudessa ihmeellisessä maailmassa matka oli pitkä – hyvin pitkä ja ihmeellinen! Kaikkein ihmeellisintä oli se, että keho ja kaikki sen solut ja maailmankaikkeus hengittivät tahdissa itsekseen ja ilmassa lipui ihmeellisiä valonsäteitä ja surinoita; itse asiassa se oli todella kaunista oudolla tavallaan.
Menimme hautausmaalle koikkelehtimaan ja Andy alkoi viuhtoa kädellään hautoihin päin ja sanoi, että tsiigatkaa kun kuolleet nousee ja siinä vaiheessa tuli se mitä ei pitäisi tripeissä tulla eli pelko; se syöksyi, kuin luotijuna ja hetkessä koko maisena ja sieluntila muuttui hyvin uhkaavaksi eli oma mieli värjäsi koko maailmankokemus – kentän tuolla pelon sävyllä.
Olin kiusaantunut, kun en ottanut asiaa vain kevyesti, mutta nyt jälkikäteen ajatellen olen iloinen siitä, että minulla säilyi vuosien läpi jokin tunne tietyn tasapainon säilyttämisestä ja siitä, etten lähtenyt lopulta niin pitkälle mihinkään, että olisin kuollut tai vaurioitunut pysyvästi… tosin paikkailu on kestänyt yli vuosikymmenen. En kuitenkaan friikahtanut, mutta tajusin selkeästi joitain omia rajoittuneisuuksiani, jotka tietysti siinä tilanteessa tuntuivat kiusallisilta.
Lähdimme sitten takaisin meille kotiin ja istuimme fiilisteelmässä hallissa eli huoneiden välisessä olevassa tilassa – Floyd meni WC:hen ja aloimme jonkin ajan kuluttua Andyn kanssa ihmetellä, mihin Floyd oli kadonnut. Aloimme huudella häntä ja jonkin ajan kuluttua WC:n ovi avautui hitaasti ja Floyd seisoi WC:n ovella tähyillen meitä kohti – mutta jotenkin hän ei havainnut meitä. Tätä kesti jonkin aikaa - sitten Floyd huusi, että missä me olimme?!…
Mitä helvettiä?
Siinähän me kykimme äijän nenän edessä. No, jotenkin kai sitten saimme viestin perille, että siinä olimme aivan edessä ja Floyd luovi sumuisesti hallin sohvalle ja hymyili vinosti. Kysyimme, että mitä hemmettiä se oikein sekoili ja Floyd sanoi, että vessasta ovi olikin auennut autiomaahan, eikä meitä ollut näkynyt enää missään – hän oli ollut siis eksyksissä…!
Tämä ei ollut yön ainoa shokki… pulisimme kovaan äänen jotain hallissa ja samassa isäni työhuoneen ovi pamahti rämähtäen auki ja oviaukossa, mies jolla oli kaljun yli roikkuva pehkon jämä silmillään ja jonka yöpuku repsotti auki ja hän kiljui täyteen ääneen englanniksi:
For heaven’s sake can’t you be quiet!!
Andy poukkasi pystyyn, kuin vieteriukko ja piteli sydäntään kauhusta huohottaen ja soperteli jotain. Floyd ja minä otimme tyynemmin, koska tiesimme mistä oli kyse. Olimme matkapäissämme aivan unohtaneet, että isäni työhuoneessa asui meidän vanha perhetuttumme Mr Mark Pinnick englannista.
Hän oli pedantti poikamies, joka myi jotain vaatimattomia konttoritarvikkeita Suomessa ja oleskeli meillä aina monta kuukautta kerrallaan. Itse kyllä epäilen että hän oli vakoilija, sillä hän oli ollut vihreissä bareteissa mukana Normandian maihinnousussa, mutta omien sanojensa mukaan hän oli kyllä todella vaatimattoman luokan ”salesman”. Siinä hän nyt kiljui herätettynä ja erittäin ärtyneenä ja Andy poukkoili pitkin seiniä.
Sain Markin rauhoitettua, sillä hän oli kyllä todella kiltti ja mukava mies ja me menimme takaisin minun huoneeseeni jatkamaan matkaa. Hetken kuluttua Andykin pystyi jo nauramaan koko hommalle.
Aamulla valvotun yön jälkeen lähdimme Andyn mukana Pajamäkeen studiolle – en muista olivatko jätkät levyttämässä jotain Hanoi levyä vai oliko kyseessä vain joku muu sessio, mutta vedimme Four Roses: a urakalla ja menimme taksilla mestoille.
Paikalla olivat Ralf Örn ja Sam Yaffa ja Andy vipusi itsensä tuolille ja alkoi vetää suoraan inspiraatiosta biisiä Ralf Örnin miksatessa ja kehitellessä soundeja. Silloin heräsi ensimmäistä kertaa varsinainen kunnioitus äijien ammattitaitoa ja inspiraation rohkeutta kohtaan, sillä Andy alkoi vetää lennosta uutta biisiä, joka oli ihan jotain muuta, kuin Hanoi kama – se oli omituinen, psykedeelinen kauhurock biisi, jonka sanoista muistan:
”Hello, I am Dr Death – that s what they call me when they find me lying in your bed… ”
Tietty psyyken avoimuus ja rohkeus heittäytyä juttuihin näkyi sekä Andyn että Ralfin asenteessa ja työskentelyssä – en yhtään enää ihmetellyt miksi Hanoi Rocks oli ensimmäinen suomalainen bändi, joka todella oli menemässä maailmalle ja vielä tyylillisenä keulakuvana. Biisi oli todella kova ja omituinen – tiedän myöhemmin ettei levy – yhtiö hyväksynyt sitä Hanoi – biisiksi ja siitä tehtiin jonkinlainen bootleg – projekti nimellä Raving Rhinos ja biisin nimi oli kai Dr. Death – se oli tuollaista siloteltua Cramps/ Psykedelia – maailmaa.
Joka tapauksessa tuon matkailuyön ja studiosession jälkeen aloin todella arvostaa Andyn otetta ja ammattitaitoa, mutta tajusin samalla sen välimatkan, joka oli itseni ja tuon tyyppisten biisintekijöiden välillä – minä en ollut muusikko, musiikki oli minulle kompleksi, ei kieli ja siitä johtuikin moni hankaluus Pinupsia koskien.
Aika, josta kerron eli noin vuodet 1979 – 1985, jotka olivat erittäin intensiivistä muutoksen ja uuden klubikulttuurin aikaa ovat myös sumun peitossa – intensiivisyys ei aina ollut pelkkää elämänvoimaa ja nuoruuden hurmiota, vaan siinä oli oma, vaarallisempi puolensa, joka helposti johtaa hautaan ja tuo aika oli niin monitahoista ja rikasta, sillä joka päivä tapahtui jotain – joka päivä ”eksyi” jonnekin – vauhtia siis riitti…
No, yksityiskohtia en hirveästi aina muista – ne on kadonneet spiidistä johtuneiden aivoverenvuotojen myötä eli kun tässä kirjassa sivuutetaan huumeita en puhu niistä myönteisesti – aikansa kutakin ja kyllähän kicksit kivoja on, mutta niiden aiheuttamat vauriot myöhemmin on erittäin paskamaisia, joten ei kannata. Meidän omat sisäiset voimavarat ja hienoudet ovat todellisuudessa sellaiset, että kaikki kama vain dumppaa niitä ja vie elämän ilot; ihan sama onko se viinaa, hepoa tai muuta, alastulo on varmaa ja varmaa on myös se että ne ei kuulu ihmiselle, eivätkä ihmistä oikeasti mihinkään auta. What goes up must come down. Sekin pitäsi jo opettaa ala-koulussa…
Kaikkia päihteitä vedetään puutteeseen ja siihen tuntemukseen, että elämässä tai itsessä ei ole sisältöä ja se on suurta paskaa. Nuo tuntemukset johtuvat kulttuurista, pitkästä alistamisen historiasta ja typeristä uskonnoista, jotka tekevät ihmisistä tottelevaisia pikku orjia; yhteiskunta, raha, valta ja uskonto ovat huumeita, jotka vaurioittavat miljoonia ihmisiä.
Kun tänne syntyy pitäisi saada otsaansa tai vaikka taskuun mukaan lappu, jossa lukee, että elämän eläminen näissä puitteissa saattaa vahingoittaa terveyttäsi – älä usko valheisiin. Kuten Lords of the New Churchin biisissä sanotaan:
Open your Eyes and see the Lies are in front you!
Minulla on ollut varsin outo kohtalo, jos sitä nyt voi siksi kutsua – ehkäpä sana on siinä mielessä väärä, että minulle on kyllä sisäkautta aikanaan kerrottu osa roolistani tässä ihmisen nahkapuvussa eli toisin sanoen oman henkeni intuitiivinen ääni on kertonut minulle asioita sekä maailmankaikkeudesta, että itsestäni… ehkäpä juuri siksi, etten teloisi itseäni lopullisesti noissa eri rooleissani. Aikavälillä 1979 – 1985 tapahtui paljon sisäisiä asioita, joista osaa on varsin vaikea selittää.
Hanoit olivat hiukan nuorempia, kuin me ja joskus otti aivoon, kun tunsi kateuden pistoksia siitä, että jätkät olivat niin kansainvälisiä ja niin TÄHTIÄ… siis jos palautetaan asiat taas omaan kontekstiinsa, niin pitää muistaa, että Suomi 1970 - luvun loppuun asti oli siis äärikonservatiivinen, ahdasmielinen paikka, jossa radiossa ei soinut musiikki, jossa TV; ssä oli muistaakseni kaksi kanavaa, joilta tuli kerran kuukaudessa yksi Levyraati, jossa saattoi olla yksi kappale jotain uudempaa musiikkia; ei ollut varsinaisia uuden aallon rock lehtiä, ei videoita, ei siis mitään sitä mikä tänä päivänä on itsestäänselvyys.
Tähän taustaan kun asettaa Hanoit, niin voitte vain kuvitella sitä vaikutusta, minkä he herättivät sekä musiikillaan että ulkonäöllään. Jätkät olivat vielä varsin kookkaita eli hyvin näyttäviä ruumiillisesti ja rentoja, joka oli Suomalaisessa mieskulttuurissa todella harvinaista.
En muista miten tai missä Hanoin jätkiin tutustuin – jengihän pyöri kyllä Lepakossa ja myös meidän klubeilla, mutta anyway… kerran olimme tulossa jostain illalla Floydin ja Andyn kanssa ja Andy havaitsi omituisen näköisen tutun jota vissiin kutsuttiin ”Sieni – Eikaksi”. Siltä kundi kyllä näyttikin; Siriuksella käyntejä oli takana varmaan useita ja laitumilla oli ravattu usein. Andy pysäytti kundin riemastuneena ja alkoi kysellä tuotteita – mutta tyypillä ei ollut päällään mitään muuta kuin Trippejä ja siitähän Andy ilostui ja pyysi meille heti niitä ja pummasi meiltä muutaman kympin niitä varten.
Katsoimme Floydin kanssa toisiimme vähän huolestuneina, vaikkakin Floyd tietysti kätki sen heti – hän oli henkilö, joka oli valmis kaikkeen heti, mikä koski rock n rollia ja huumeita, mutta meistä kumpikaan ei ollut koskaan vetänyt trippejä, emmekä ehkä koskaan olisi vetäneetkään - ellei Andy olisi törmännyt tuohon ”Sieni – Eikkaan”.
Tripit olivat, kuten Hepokin sellaisia huume, joka ylitti perushörhöilyn eli tavanomaiset huumeet ja kaduilla oli paljon juttuja tyypeistä, jotka ovat jääneet tripille loppuiäkseen tai joiden psyyken LSD on tuhonnut ja jutut olivat tosia – olimmehan me nähneet itsekin Vanhalla tuota pilvenpössyttäjä – trippi – hippi jengiä, joka meistä oli todella tyylitöntä ja enemmän tai vähemmän pihalla kosmisine juttuineen, mutta emmehän me voineet kieltäytyä – hengasimmehan sentään Andyn kanssa, joka oli Suomen ykkös rock – jätkä ja olisimme menettäneet kasvomme tyystin ja vaikka emme koskaan Floydin kanssa asiasta varsinaisesti puhuneet olimme kyllä vähän kusessa…
Eikka kaivoi kengästään – kantapään takaa paperilappusia, joissa oli joku vaaleanpunainen sydämen kuva tai jotain; minua öklötti ajatus vetää nuhjuisen hipin kengästä jotain, mutta eipä siinä voinut paljon mitään sanoa. Andy tunki lappuset kummankin suuhun ja sanoi et pidä niitä kielen alla ja lähetään jonnekin turvalliseen mestaan ja tietysti lähdimme sitten meille Caloniuksenkadulle, missä siihen aikaan aina oleskelimme. Kysyin kauanko kestää, että kama kolahtaa ja Andy sanoi et jotain parikymmentä minuuttia ja et olisi parempi silloin olla suojaisassa paikassa.
Meille oli matkaa jotain viisitoista minuuttia ja alkoi hirvittää, että pääsemmekö sisään ennekuin kuin kolisee – olo oli kuin oltaisi menty Linnanmäelle ensimmäistä kertaa vuoristoradan jonoon.
Kiirehdimme meille kotiin ja menimme minun huoneeseeni ja sitten alkoi kolista: on taas mahdoton kuvailla mitä se oli; jos joudut johonkin huvipuiston kieputuslaitteeseen tietämättä lainkaan mitä odottaa, niin se on lievä kuvaus siitä, miltä matkalle lähteminen tuntuu, enkä yhtään ihmettele että jengi sekoaa jo yhden kerran jälkeen – se nimittäin on jotain, mitä kukaan ei voi hallita. Se on sisäiseen pyörremyrskyyn joutumista ja on tosissaan syytä varoittaa, että älkää todellakaan leikkikö niillä aineilla ja jos on pakko, olkaa jonkun seurassa, joka tietää mitä on odotettavissa; yksin ei pidä sitä tehdä missään nimessä.
Kesti jotain puoli tuntia jotain niin outoa, ettei sille ole sanoja, sitten alkunousu laantui ja maailmankaikkeus alkoi hengittää eli kaikki; seinät, ilma, pöydät yms. muuttuivat elollisiksi eli ne alkoivat liikkua ja hengittää; ilmassa surahteli valojuovia ja valopalloja ja kaikessa aisti erilaisia säteilyitä ja värähtelyitä. Silmiä oli mahdoton sulkea. Jos keskittyi katsomaan jotain kohdetta lähti ”matkalle” eli jonkun pinnan tai maalauksen ja värin kautta aukesi aina jokin uusi ulottuvuus, jossa oli tuon aineen maailma, josta sitten taas pääsi oman mielensä jollekin ulottuvuudelle jne. ja se oli loputonta jatkuvaa liikettä ja mielen itsensä sisältö konkretisoituivat kokemuksiksi
Kaikkein ihmeellisintä oli se, että koko maailma muuttui eli trippi ei ole mikään näky ja tunne, vaan siinä joudutaan kokonaan toiseen ulottuvuuteen, jossa myös ruumis on erilainen – se voi venyä, muuttaa muotoa, liueta, tulla läpinäkyväksi tai mitä vaan eli siirryt kokonaan toisiin maailmoihin ja olotiloihin ja jotenkin järkyttävänä huomiona oli ensimmäiseksi se, että kaikki elää – koko maailmankaikkeus on elollinen, hengittävä organismi ja kaikella on jonkin asteinen tietoisuus tai oma olemassaolo eli … poks!… siinä se nyt sitten oli … kertaheitolla juuri se, mistä hipit olivat puhuneet eli tajunnan laajennus ja sitä ei voinut peruuttaa… kun sen kerran koki tiesi, että todellisuus on jotain muuta, kuin mitä järjen tavallisessa tilassa koetaan.
Siksi Hendrixin kysymys: Are you Experienced?
Päätimme sitten lähteä läheiselle hautausmaalle fiilistelemään – sinne oli matkaa vain viitisensataa metriä, mutta tässä uudessa ihmeellisessä maailmassa matka oli pitkä – hyvin pitkä ja ihmeellinen! Kaikkein ihmeellisintä oli se, että keho ja kaikki sen solut ja maailmankaikkeus hengittivät tahdissa itsekseen ja ilmassa lipui ihmeellisiä valonsäteitä ja surinoita; itse asiassa se oli todella kaunista oudolla tavallaan.
Menimme hautausmaalle koikkelehtimaan ja Andy alkoi viuhtoa kädellään hautoihin päin ja sanoi, että tsiigatkaa kun kuolleet nousee ja siinä vaiheessa tuli se mitä ei pitäisi tripeissä tulla eli pelko; se syöksyi, kuin luotijuna ja hetkessä koko maisena ja sieluntila muuttui hyvin uhkaavaksi eli oma mieli värjäsi koko maailmankokemus – kentän tuolla pelon sävyllä.
Olin kiusaantunut, kun en ottanut asiaa vain kevyesti, mutta nyt jälkikäteen ajatellen olen iloinen siitä, että minulla säilyi vuosien läpi jokin tunne tietyn tasapainon säilyttämisestä ja siitä, etten lähtenyt lopulta niin pitkälle mihinkään, että olisin kuollut tai vaurioitunut pysyvästi… tosin paikkailu on kestänyt yli vuosikymmenen. En kuitenkaan friikahtanut, mutta tajusin selkeästi joitain omia rajoittuneisuuksiani, jotka tietysti siinä tilanteessa tuntuivat kiusallisilta.
Lähdimme sitten takaisin meille kotiin ja istuimme fiilisteelmässä hallissa eli huoneiden välisessä olevassa tilassa – Floyd meni WC:hen ja aloimme jonkin ajan kuluttua Andyn kanssa ihmetellä, mihin Floyd oli kadonnut. Aloimme huudella häntä ja jonkin ajan kuluttua WC:n ovi avautui hitaasti ja Floyd seisoi WC:n ovella tähyillen meitä kohti – mutta jotenkin hän ei havainnut meitä. Tätä kesti jonkin aikaa - sitten Floyd huusi, että missä me olimme?!…
Mitä helvettiä?
Siinähän me kykimme äijän nenän edessä. No, jotenkin kai sitten saimme viestin perille, että siinä olimme aivan edessä ja Floyd luovi sumuisesti hallin sohvalle ja hymyili vinosti. Kysyimme, että mitä hemmettiä se oikein sekoili ja Floyd sanoi, että vessasta ovi olikin auennut autiomaahan, eikä meitä ollut näkynyt enää missään – hän oli ollut siis eksyksissä…!
Tämä ei ollut yön ainoa shokki… pulisimme kovaan äänen jotain hallissa ja samassa isäni työhuoneen ovi pamahti rämähtäen auki ja oviaukossa, mies jolla oli kaljun yli roikkuva pehkon jämä silmillään ja jonka yöpuku repsotti auki ja hän kiljui täyteen ääneen englanniksi:
For heaven’s sake can’t you be quiet!!
Andy poukkasi pystyyn, kuin vieteriukko ja piteli sydäntään kauhusta huohottaen ja soperteli jotain. Floyd ja minä otimme tyynemmin, koska tiesimme mistä oli kyse. Olimme matkapäissämme aivan unohtaneet, että isäni työhuoneessa asui meidän vanha perhetuttumme Mr Mark Pinnick englannista.
Hän oli pedantti poikamies, joka myi jotain vaatimattomia konttoritarvikkeita Suomessa ja oleskeli meillä aina monta kuukautta kerrallaan. Itse kyllä epäilen että hän oli vakoilija, sillä hän oli ollut vihreissä bareteissa mukana Normandian maihinnousussa, mutta omien sanojensa mukaan hän oli kyllä todella vaatimattoman luokan ”salesman”. Siinä hän nyt kiljui herätettynä ja erittäin ärtyneenä ja Andy poukkoili pitkin seiniä.
Sain Markin rauhoitettua, sillä hän oli kyllä todella kiltti ja mukava mies ja me menimme takaisin minun huoneeseeni jatkamaan matkaa. Hetken kuluttua Andykin pystyi jo nauramaan koko hommalle.
Aamulla valvotun yön jälkeen lähdimme Andyn mukana Pajamäkeen studiolle – en muista olivatko jätkät levyttämässä jotain Hanoi levyä vai oliko kyseessä vain joku muu sessio, mutta vedimme Four Roses: a urakalla ja menimme taksilla mestoille.
Paikalla olivat Ralf Örn ja Sam Yaffa ja Andy vipusi itsensä tuolille ja alkoi vetää suoraan inspiraatiosta biisiä Ralf Örnin miksatessa ja kehitellessä soundeja. Silloin heräsi ensimmäistä kertaa varsinainen kunnioitus äijien ammattitaitoa ja inspiraation rohkeutta kohtaan, sillä Andy alkoi vetää lennosta uutta biisiä, joka oli ihan jotain muuta, kuin Hanoi kama – se oli omituinen, psykedeelinen kauhurock biisi, jonka sanoista muistan:
”Hello, I am Dr Death – that s what they call me when they find me lying in your bed… ”
Tietty psyyken avoimuus ja rohkeus heittäytyä juttuihin näkyi sekä Andyn että Ralfin asenteessa ja työskentelyssä – en yhtään enää ihmetellyt miksi Hanoi Rocks oli ensimmäinen suomalainen bändi, joka todella oli menemässä maailmalle ja vielä tyylillisenä keulakuvana. Biisi oli todella kova ja omituinen – tiedän myöhemmin ettei levy – yhtiö hyväksynyt sitä Hanoi – biisiksi ja siitä tehtiin jonkinlainen bootleg – projekti nimellä Raving Rhinos ja biisin nimi oli kai Dr. Death – se oli tuollaista siloteltua Cramps/ Psykedelia – maailmaa.
Joka tapauksessa tuon matkailuyön ja studiosession jälkeen aloin todella arvostaa Andyn otetta ja ammattitaitoa, mutta tajusin samalla sen välimatkan, joka oli itseni ja tuon tyyppisten biisintekijöiden välillä – minä en ollut muusikko, musiikki oli minulle kompleksi, ei kieli ja siitä johtuikin moni hankaluus Pinupsia koskien.
Aika, josta kerron eli noin vuodet 1979 – 1985, jotka olivat erittäin intensiivistä muutoksen ja uuden klubikulttuurin aikaa ovat myös sumun peitossa – intensiivisyys ei aina ollut pelkkää elämänvoimaa ja nuoruuden hurmiota, vaan siinä oli oma, vaarallisempi puolensa, joka helposti johtaa hautaan ja tuo aika oli niin monitahoista ja rikasta, sillä joka päivä tapahtui jotain – joka päivä ”eksyi” jonnekin – vauhtia siis riitti…
No, yksityiskohtia en hirveästi aina muista – ne on kadonneet spiidistä johtuneiden aivoverenvuotojen myötä eli kun tässä kirjassa sivuutetaan huumeita en puhu niistä myönteisesti – aikansa kutakin ja kyllähän kicksit kivoja on, mutta niiden aiheuttamat vauriot myöhemmin on erittäin paskamaisia, joten ei kannata. Meidän omat sisäiset voimavarat ja hienoudet ovat todellisuudessa sellaiset, että kaikki kama vain dumppaa niitä ja vie elämän ilot; ihan sama onko se viinaa, hepoa tai muuta, alastulo on varmaa ja varmaa on myös se että ne ei kuulu ihmiselle, eivätkä ihmistä oikeasti mihinkään auta. What goes up must come down. Sekin pitäsi jo opettaa ala-koulussa…
Kaikkia päihteitä vedetään puutteeseen ja siihen tuntemukseen, että elämässä tai itsessä ei ole sisältöä ja se on suurta paskaa. Nuo tuntemukset johtuvat kulttuurista, pitkästä alistamisen historiasta ja typeristä uskonnoista, jotka tekevät ihmisistä tottelevaisia pikku orjia; yhteiskunta, raha, valta ja uskonto ovat huumeita, jotka vaurioittavat miljoonia ihmisiä.
Kun tänne syntyy pitäisi saada otsaansa tai vaikka taskuun mukaan lappu, jossa lukee, että elämän eläminen näissä puitteissa saattaa vahingoittaa terveyttäsi – älä usko valheisiin. Kuten Lords of the New Churchin biisissä sanotaan:
Open your Eyes and see the Lies are in front you!
Minulla on ollut varsin outo kohtalo, jos sitä nyt voi siksi kutsua – ehkäpä sana on siinä mielessä väärä, että minulle on kyllä sisäkautta aikanaan kerrottu osa roolistani tässä ihmisen nahkapuvussa eli toisin sanoen oman henkeni intuitiivinen ääni on kertonut minulle asioita sekä maailmankaikkeudesta, että itsestäni… ehkäpä juuri siksi, etten teloisi itseäni lopullisesti noissa eri rooleissani. Aikavälillä 1979 – 1985 tapahtui paljon sisäisiä asioita, joista osaa on varsin vaikea selittää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)