Heittäytyessään kohti sitä, mitä ei tiedä joutuu henkilö hetken aikaa riippumaan loputtoman Armon varassa, sillä miksi muuksi voi kutsua sitä, jota ei saa kiinni, jota ei ymmärrä, jonka aistii jotenkin, mutta joka ei mitään paljasta ja joka panee sinut etsimään välitiloja, jossa lainalaisuudet eivät päde ja on pakko turvautua ei - mihinkään – ja silloin, vain silloin hetken ajan saa välähdyksen Ikuisuudesta ja toivoo sen hetken, että se jokin ottaisi vastaansa, eikä enää tarvitsisi olettaa, kokea, etsiä, hengittää, rakastella, juoda vetää huumeita tms.
Täydellisen antautumisen kaipuu. Katoamisen Mysteeri.
Suloinen Itsetuho!
Yksi ainoa Sallyn krapulassa esittämä aforismi sitä ympäröivine tunnetiloineen ylittää koko Kulttuurimme tähänastiset saavutukset, mutta miten sitä voisi todistaa epäilevälle mielelle, joka hakee Kulttuurista ja Olemassaolosta jotain muuta tarkoitusta, kuin Rakkauden Ikuiset Hetket. Kiitos niistä.
Noita hetkiä ei koskaan voi liittää Kulttuuriin, ei ennen kuin Kulttuuri on lopullisesti Tuhottu (joka on ehkä syvin tarkoitukseni) ja Olemassaolo on muuttunut Olemassaolon Taiteeksi..
Oppilas tulee Zen - mestarin luo ja kysyy tältä: ” mestari minulla on sellainen ja sellainen vaiva ja tunnen niin ja niin, miten voisin saavuttaa Buddhan (tilan) oi Mestari?
Mestari katsahtaa oppilaaseen ja kysyy polvistuneelta oppilaalta - minkä avulla tiedät tuon kaiken? Oppilas nostaa päätään ihmettelevän näköisenä
” Mitä tarkoitatte oi Mestari ”
Mestari kysyy edelleen tiukkaan sävyyn: ” minkä avulla tiedät, että sinulla on sellainen ja sellainen vaiva ja tunnet niin ja niin? ”
Oppilas sanoo hämmentyneenä: ” en ymmärrä Mestari! ”
Mestari sanoo toiselle palvelijalleen: ” potki tuo typerä koira ulos täältä - hän ei totisesti ansaitse Buddhan tilaa ”
Tämä älykkäälle lukijalle riittää perusteluiksi.
Muille muuta, tai sitten ei.
© Petri Hakkarainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti