Treenasin New Yorkissa kuusi tuntia joka päivä – sen lisäksi kävelin vielä Lexington Avenuen ja East 97 kadun kulmasta keskustaan Down Towniin eli kunto oli huipussa – olin selvin päin koko ajan, joten havainnot olivat teräviä sekä sisäavaruudesta, että ulkoavaruudesta. New Yorkissa minua otti aivoon se, että kun pukeuduin hyvännäköisiin kuteisiin – siis sen ajan mittapuulla tietysti - niin olin yleinen katseenkohde joka paikassa, koska New York oli aika konservatiivinen paikka – toista oli 1960 – ja 1970 lukujen New York, jolloin Andy Warhol ja Velvetit olivat vielä kuumin sana ja aiheuttivat säpinää kaikkien yhteiskuntakerroksien läpi. Nyt Nykki oli aika valjun tuntuinen paikka ja selkeästi jäljessä Uudessa Aallossa Lontoota, mutta ihme kyllä myös Helsinkiä. Vuosi oli nyt 1979 ja Helsingissä oli jo alkanut Uuden Aallon ensimmäiset manifestaatiot eli ihmiset olivat alkaneet pukeutua vivahteikkaammin ja uudenlaisia, avaavia tuulia oli ilmassa.
Nykissä kun kuljin kirkkaanpunaisessa lentäjä – tyyppisessä kokohaalarissa, punaisissa kengissä ja oransseissa hiuksissa jouduin kuuntelemaan aika paljon kuittailua – olin itse asiassa aika pettynyt, kun Nykki osoittautua niin junttimestaksi. Olihan jossain East Villagessa säpinää ja
(South of)Houston – streetin paikkeilla jotain, mutta kun suurin osa jengistä oli sitten taas niin kama – orientoitunutta, siis hengaili vain kaman takia yhdessä ja sen haistoi tietysti kilometrin päähän että ei kiinnostanut lähteä tutustumaan lähemmin.
Villagen laidalla oli muutama uuden aallon putiikki, jossa oli hyvän näköisiä kledjuja, oliko se nyt St Marks Placella, mutta siinä se siten melkein olikin ja nekin olivat oikeastaan Punk -mestoja eli sellaista eurooppalaista dandy- ja hienosteluperinnettä ei siellä tunnettu ja kuten todettua kun Factory oli jo siinä vaiheessa jonkin sortin puolielävä taidemuseo niin hohto oli poissa.
Treenasin ihan siinä Times Squarella, muistaakseni tanssikoulut olivat 47 ja 44 kaduilla ja sitten kävelin – olen aina pitänyt kävelemisestä ja niinpä vaeltelin pitkin New Yorkia satoa kilometrejä ja täytyy sanoa että se oli nastaa… New Yorkissa on jotain ihmeellistä taikaa – on sitä kyllä Lontoossakin, mutta Nykki on niin etäännyttävä – se on aika kylmä paikka henkisesti, jos ei ole mukana jossain kuvioissa ja minähän olin tietysti ulkopuolinen, enkä edes yrittänyt ottaa kontaktia kehenkään.
Iggy Popin Passenger – biisi on yksi lempikappaleistani ja toi kävely edusti kanssa sitä passenger – biisiä; kulkea ja tarkkailla ja se on varmaankin yksi mun elämäni perusteemoista.
Nykkiin saapuminen oli kyllä todella kova juttu ja aika uskomaton: tulin JFK n lentokentälle aamupäivällä, oli kirkas ja hieno ilma ja sain taksin, jolla lähdin köröttelemään kohti Manhattania. New York levittäytyi silmieni eteen, kun pääsimme sillan päälle – huh… silloin ensimmäistä kertaa vasta tajusin, mikä on suurkaupunki – se on suuri, joo todella suuri, joka puolelle silmänkantamattomia taloja, kiveä, johtoja, autoja, latinoita, mustia, ikkunoita, vesiposteja, takseja, asvalttia ja vaaraa, vaaraa ja vaaraa…. sen tunsi heti. Lontoo, jossa olin jo käynyt aiemmin oli kuitenkin kylämäinen – leppoisa ja aika ihmisläheinen paikka, mutta NY oli jotain ihan muuta…
1979 New York ei ollut vielä mikään Mikki Hiiri City, niin kuin se nykyään on (siis Manhattan), vaan silloin Times Square oli täynnä pornoteattereita sutenöörejä, huoria ja kamadiilareita ja sen tunsi, sen aisti kuin viidakossa vaaran, joka solulla ja kun itsellä oli jengitausta tunsi, että täällä ei kannata vittuilla, täällä on omat lakinsa ja jos olen hissun kissun niin asiat voivat olla ok, mutta pullistella siellä ei voinut. Ihme kyllä, niin kuin usein katutasolla sain pukeutumiseni takia taas hiljaisen hyväksynnän eli kuuluin jonkinlaiseen friikkikastiin, mikä oli ihan ok katutasolla. Siellä sain olla rauhassa, kun kuljin valkoisissa new wave - pussihousuissa ja shakkiruudullinen takki päälläni tai mustissa PVC vetoketjuhousuissani.
© Petri Hakkarainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti