Päivän kapakkakierroksella sitten oli sattunut jostain syystä niin – emme kyllä käsittäneet mitenkään tapahtumien logiikkaa, mutta sehän nyt kai on sanomattakin selvä. Sally oli ensin istuskellut Akkun asunnon ikkunassa huudellen jotain James Dean tai Morrison – tyyppisiä kapinallisia iskulauseita jalankulkijoille; melkein tippunut ikkunasta ja kun lähdimme menemään jäänyt vielä jostain syystä roikkumaan sinne jälkeemme – ei montaa minuuttia, mutta tarpeeksi monta, että olimme jo ehtineet jo vaihtaa universaalia taajuutta ja poistua johonkin toiseen ulottuvuuteen.

Sally oli sitten lähtenyt perään – tapansa mukaan kireissä valkoisissa farkuissaan, niittivyössä, silkkitakissa ja pihalla kuin lumiukko. Sallylla oli erikoiset silmät – niistä tosiaan näki, kun hän oli sekaisin – ne olivat sellaiset leijonan karvan väriset – ihmeen kullanruskeat ja pomppivat pitkin kasvoja villisti samalla, kun hän haroi jatkuvasti hiuksiaan – pelkäsimme kaikki että ne, siis hiukset, eivät silmät tippuvat kokonaan jossain vaiheessa, you know, niin kuin papukaijoilla, kun ne nyppivät itsensä neuroosissa kaljuiksi - niin neuroottisesti hän suki ja veteli niitä jatkuvasti. Kaiken tämän takia Sallylle annettiin nimeksi ”sähköjänis” ja sitä hän kyllä toisiaan oli – tuo friikahtanut entinen kokoomusnuori… niin sekin vielä.

Oli tosi arvoituksellista miten Sally oli nyt Sally, mutta kaipa meissä kaikissa oli oma, pimeä puolemme..

Sally siis oli lähtenyt pari minuuttia meidän jälkeemme ulos luullen olevansa vielä samassa taajuuskentässä, mutta sehän oli tietysti paha harhakuvitelma – hetken päästä hän jo harhaili jossain Damin pääkatujen varrella ja juoksi kapakasta toiseen tullen hetki hetkeltä yhä hysteerisemmäksi.

Jokaisessa kapakassa hän pysähtyi oven suuhun pyöritteli noita kullankeltaisia, epämääräisiä sädepalloja, nyki tukkaansa, lipoi huuliaan ja mumisi jotain outoa.

Sitten sekopäisenä hän rynnisti vihdoin erääseen baariin ja huusi ihmisille täyteen ääneen: ”Have you seen my friends the black one and the white one!?” Kysymys oli tietysti ultra- typerä, koska hän siis tarkoitti mustahiuksista ja valkohiuksista ystäväänsä eli Peteä ja Floydia, mutta siinä tajunnan tilassa tuo oli parasta kuvauksellisesti, mihin hän pystyi. Kapakka vaikeni ja kaikki tuijottivat häntä, josta Sally tietysti hermostui yhä enemmän ja alkoi kokonaan friikahtaa ja se taas ei ole kovin hauskaa yksin vieraassa kaupungissa sienipäissään…hän alkoi nyyhkyttää…

Eräs ystävällinen mies, jonka aikeet saattoivat jopa olla aivan kunnialliset otti sitten Sallya olkapäistä ja talutti hänet pöytään ja sano hänelle ” Take it easy my friend - I ll buy you a drink” mihin Sally tietysti heti suostui…

Mutta miten helvetissä hän yhtäkkiä sitten oli siinä meidän vieressämme ja miten olimme löytäneet hänet tai hän meidät – käsittääkseni kellään ei ole siitä minkäänlaista tietoa. Jossain vaiheessa hän vain ilmestyi vaahto suussa kämpän ovelle ja sönkötti jotain käsittämätöntä ja rauhoittui sitten vähitellen.

Tuohon aikaan oli ihan normaalia että asiat tai henkilöt ilmaantuivat tai katosivat yllättäen ja taas popsahtivat jostain esiin uudelleen. Luulen, että olemassaolon luonne oli silloin toisenlainen kuin nykyään…