KOHTI UUTTA MAAILMAA
Yleisesti ottaenhan oli vain helvetin hieno juttu että katujen uusista hahmoista alettiin puhua; se oli juuri tuota Warholilaista idealismia eli voitiin vihdoin olla tähtiä, ihailun kohteita – olihan siinä kai narsismia mutta Suomalaisen angst – yhteiskunnan jälkeen se oli kyllä terveintä, mitä täällä oli tapahtunut sitten ruotsalaisten katoamisen. 2000 – luvulla on yhtä vaikeaa kuvitella suomalaista tuolloista yhteiskuntaa, kuin ihmisten oli kuvitella aiemmin kuukävelyä – koko mentaliteetti suomessa oli niin totaalisen harmaa, siis varovainen, nöyristelevä, sisäänpäin kääntynyt ja sitten oli tämä iso joukko näennäis-sosialisteja, jotka kieltäytyivät järjestelmällisesti näkemästä, mitä Venäjällä tapahtui… ei sen puoleen että taas mikään poliittinen olisi ketään meistä juurikaan kiinnostanut – jaa paitsi Sallya jostain perverssistä syystä.
”80-luvun alussa mä taisin olla Peten lisäksi ainoa rokkari/raggari - taustainen clubbailuja ja osa sitä rokkarijoukkoa, joka oli vilpittömän musadigailun ja pukeutumisen lisäksi rokkari nimenomaan vastavetona 70-luvun kommareiden ja yhteiskunnan ryssäpropagandalle ja nöyristelylle. Kaikki tiesi, ettei sieltä tullut mitään hyvää, eikä siellä ollut asiat hyvin, väitettiin tiedotusvälineissä mitä tahansa, ja silti jengi oli mukana siinä ankeudessa. Millä muulla rahaton duunariperheen kersa voi
protestoida kuin näyttää omalla esimerkillä, ettei vittu uppoa teidän yya-bullshit.”
Jukka ”Jack” Myllärinen, DJ 80 – luku.
”Vapaa-ajanmatkailun kautta hankittujen kokemusten luonteen ja laajuuden suhteen oleellista on, että etelän lomaparatiiseihin suuntautuneiden pakettimatkojen ohella 1980-luvulla yleistyivät myös erilaiset itsenäisemmät matkustusmuodot. Esimerkiksi interrail-korttien myynti singahti Suomessa voimakkaaseen kasvuun vuonna 1979. Nuorten junamatkailun huippuvuodet kirjattiin 1985–1986, jolloin Eurooppaa valloittamaan lähti vuosittain parikymmentä tuhatta nuorta matkailijaa. Myös kielikurssit ja ulkomailla vietetyt vaihto-oppilasvuodet yleistyivät”
Teoksessa: Stadipiiri. Helsingin ravintolat ja kaupunkikulttuurin elävöityminen Sampo Ruoppila & Timo Cantell
Koko tuota Stadin uutta katukulttuuria tarkastellessa joutuu väistämättömästi palaamaan eri ilmiöiden juurille – mikäänhän ei ikinä synny varsinaisesti mistään ihan irrallaan ja 1980 – luvun alkuun jotenkin lävähti tavaton massa painovoimaista eurooppalaista taiteen henkeä.
Suomessa 1970 – luvulla oli vallalla tyypillinen vähättelevä asenne ja massasta erottumista pidettiin jotenkin ylimielisenä ja kunnon kristillisyyden ja suomalaisuuden vastapainona – tosiasiassahan oli kyse syyllisyydestä ja pelkuruudesta, mutta nuo tuhoista laadut oli jo pitkään piilotettu uhoon ja tuhoon, kuten jo todettua Lepakon yömajan yhteydessä.
Idea oli siis suurin piirtein se, että olit kunnon jätkä ja rehellinen ihminen, kun pysyit samassa paskalaarissa muiden kanssa ja vähättelit itseäsi ja elit työteliästä, torakkatyyppistä elämää. Lestadiolaisuudesta, körttiläisyydestä ja toisen maailmansodan tylyistä jälkimainingeista oli peräisin ankaruus, joka sai suomalaiset loistamaan yhdessä tilastossa ykkösinä Euroopassa vai lieneekö ollut koko maailmassa eli ITSEMURHA – tilastoissa!
Tamperelaiset pitivät ansiokkaasti yllä tuota suomi – könsikäs: mää – vaan- oon- tällanen- nääs, nääs – nääs - kaverimeininkiä ja 80 – luvun alkuun tultaessa mikään paikkakunta Suomessa ei ollut hengeltään yhtä kaukana meistä, kuin Tampere; tuo ”Suomi – rokin” kultainen tyyssija ja keskikaljan, koskenkorvan ja mustan makkaran luvattu paikkakunta.
1970 – luvun lopulla punkin kuohunta ja muutkin ulkomailta – lähinnä Lontoosta ja Berliinistä virtaavat uudet vaikutteet ulottuivat jotenkin tuollaisina maagisina pyörteinä pitkin Suomen maakuntia (ehkä Tamperetta lukuun ottamatta) ja Helsinkiin alkoi virrata pikkuhiljaa uutta ihmistyyppiä, joka ei enää yksinkertaisesti voinut enää asua maaseudulla tai pienemmissä kaupungeissa. Usein ajatellaan, että Helsinki eli siis Stadi on niin ”Helsinki-keskeinen”, ettei siellä muita hyväksytä, mutta futurismi- ja uusromantiikan aika osoitti kyllä aivan toista. Uusien klubien ytimessä oli jengiä joka paikasta eikä kukaan kyseenalaistanut hyvää tyyppiä, joka oli tyylikäs - tuli tämä mistä tahansa tai puhui mistä tahansa – sekin oli kyllä aika uutta.
Stadilainen ylimielisyys aiemmin oli kyllä ollut varsin torjuvaa ja vaikutti varmaan uusille tulijoille hyvin kylmältä, mutta tuo uuden ajan avautuminen oli myös vahvan integroivan hengen vaikutusta. Joku kyllästyspiste suomessa oli saavutettu ja Andy McCoyn kaltaiset henkilöt olivat alkaneet virrata kohti pääkaupunkia vaistoten, että jotain alkaa tapahtua ja että maailma alkaa avautua. Pelkkä punk ei mitenkään selitä tuota laajaa ilmiötä, sillä kaikki ei kuitenkaan suoraan lähtenyt punkista ja kuten eräässä haastattelussa Batcaven perustaja Olli Wisdom (Specimen) totesi, niin punk oli kuitenkin aika pitkälle Malcolm Maclarenin ja tiettyjen hyväksikäyttöideoiden läpitunkemaa, vaikkakin tietysti sytytti kyllä englannin työväenluokkaan aivan uuden palon ja kapinan.
Helsingin klubien ytimessä oli paljon muualta tulleita henkilöitä – oli iso joukko Lappeenrannasta ja Imatralta tulleita, sekä Mikkelin alueelta tulleita henkilöitä, joista voi heti alkuun sanoa sen että he muodostivat uudessa futuristi – tyylissä ydinjoukon, sillä he olivat erittäin tyylitietoisia, pidättyviä ja hyvin cooleja – silloin tosin ei tuota sanaa vielä käytetty.
Hyvänä esimerkkinä idän vaikutteista olivat Sumenit; Jimi Sumen, Ming Sumen, Maria Sumen ja Heidi Kilpeläinen ( HK119) jotka herättivät henkilökohtaisella tyylillään heti huomiota ja erottuivat edukseen. Jimi Sumeniahan kutsuttiin jossain vaiheessa suomen David Bowieksi, asia josta hän tuskin oli kovin mielissään mutta kyllähän se jotain kertoi. Jimi oli erittäin tyylikäs, vähäeleinen – juuri yhdistelmä tuollaista uuden koneajan kylmyyttä ja uusromantiikan eleganssia ja hän ensimmäisenä alkoi myös musiikissa tuoda puhdaslinjaista futurismia esiin.
Itse en tuntenut Jimiä yhtään, vaan pidin sitä just tuon kuvan mukaisena tyyppinä – siistinä, supercoolina ja todella etäisenä, jonkinlaisena uuden ajan messiaana, josta puhuttiin vain kuiskaten. Klippanin futuristibileissä Jimi oli DJ:nä ja sekin oli todella kova juttu, koska tuohon aikaanhan ei ollut nykyistä DJ – kulttuuria, vaan oli vain noita Helsingin muutaman diskon DJ: tä - Joke Liinamaata ja Black Mikea ja tuollaisia – ei siinä etteikö ne olisi olleet myös omalla tavallaan tietysti uranuurtajia, mutta jotenkin ne kuuluivat samaan kastiin, kuin Hurriganes ja vastaavat – siis siihen perusmeininkiin, jossa ei kuitenkaan ollut varsinaisesti mitään uutta ja aivan taatusti he eivät olleet mitään uuden aallon henkilöitä.
Kun sitten Jimi Sumen oli soittamassa Klippanilla, niin se oli JOTAIN – se oli iso juttu, koska siinä oli nyt tyyppi, johon henkilöityi koko alkava uusi tyylin aikakausi ja hän soitti UUDEN AJAN MUSIIKKIA, siis musiikkia, jota ei kuullut missään radioissa tai TV:ssä – ja taas tylsistyttävä historiallinen muistutus siitä, että Suomessa ei radiossa tai TV: ssä tuolloin soitettu tai näytetty uudempaa musiikkia kuin satunnaisesti – siis esim. yksi biisi kahdessa viikossa…
Ilmoitus:
Helsingissä 26.10 1981 Presidentti Urho Kaleva kekkonen ilmoittaa siirtyvänsä syrjään presidentin tehtävistä sairautensa johdosta – yksi pitkä ja hyvin omalaatuinen kausi Suomen historiassa päättyy
Futukakausi siis alkaa…
Mitä tämän jälkeen?
Eipä ollut jengi juurikaan politiikkaan suuntautunutta – olimme jo nähneet 70 – lukulaisten vouhotuksen politiikan parissa ja sitä oli ollut ihan tarpeeksi varsinkin, kun jo tuossa vaiheessa kaikki tajusivat savijaloilla seisovan mammutin olevan luhistumassa ja Suomessa valehtelu oli saanut kansalliset mittapuut… hyväähän siinä oli kai se, että Suomeen kehittyi niin lujia hyvä-veli verkostoja, ettei Italian Mafia olisi koskaan kyennyt kehittämään yhtä tehokkaita. Suomessahan on aina ollut eräänlainen ”laillistettu” Mafia, joka toimii ihan tuttavapiirien, RUK, n yms. sellaisten välityksillä ja hommat sovitaan saunassa…siihen on paha mennä väliin. Tätä touhua sitten suitsutettiin rehellisenä suomalaisuutena, vaikka kyse oli Neuvostokaupan avulla rikastumisesta ja kaiken maailman kabinetti – vallankäytöistä.
Ne haiskahtivat, muta konsensus piti niitä pitkään pystyssä(ja taitaa pitää edelleen).
Futurismi ja Uusromantiikka olivat sanoja, jotka alkoivat ilmestyä englantilaisen lehdistöön joskus 1970 – luvun lopussa ja ne pääasiassa tarkoittivat paria asiaa; toinen oli tulevaisuuden yhteiskuntaan ja koneisiin ja konesoundiin keskittyvä ilmaisu, jolla oli pitkät juuret eurooppalaisessa taiteessa, toinen taas merirosvo- ja dekadenssiromantiikkaan vetoava Byronilainen esiintulo pukeutumisessa ja asenteessa, sekä myös musiikissa.
1900 - luvun alussa Italiassa oli kehittynyt ryhmä, joka ihannoi uutta, modernia ihmistä ja aikaa – teollisuus ja sota ja ihmisen tehokkuus, autot, junat ja suurkaupungit olivat tämän ryhmän inspiroijia – he kokeilivat uusilla äänillä, liittivät vauhdin maalaustaiteeseen ja dynaamisen yhtäaikaisen kaupunkimiljöön lukemattomine mahdollisuuksineen – he edustivat futurismia – ihmisen tulevaisuuden näkymää ja heitä ajoi uuden ihmisen kiihko – tuo kiihko joka tempaisi myös mukaansa suomalaista nuorta, kansallista taideryhmää.
Futurismi edelsi fasisimia, sillä se hylkäsi tunteet ja korvasi sen tehokkuudella, dynamiikalla ja voimalla.
Forza! Avanti!
Tuohon aikaan, siis 1910 – 30- luvuilla Euroopassa elettiin eurooppalaisen taiteen kulta – aikaa, joka ilmeni useina kerroksellisina taidesuuntauksina jotka sekä kommunikoivat, vaihtoivat ajatuksia, että sotivat keskenään. yhtä kaikki 1910 – 1930 välinen aika oli todellisen modernin eurooppalaisen syntyaikaa, kiihkeää, vaarallista, inspiroivaa ja ensimmäisen maailmansodan pitkä varjo ja luhistunut ihmiskuva antoivat pontta uuden etsimiselle – sukellettiin sekä hulluuteen että nerouteen ja ennen kaikkea kaikkeen kokeelliseen, ennennäkemättömään.
Suomessa Tulenkantajat myös haltioituivat uusista tuulista ja tuohon aikaan Helsinkikin oli hyvin kansainvälinen tai se alkoi kansainvälistyä itsenäisen maan sisällä. Tämä aikakausi oli jotenkin kaikessa pohjalla sitten myöhemmin 80 – luvun klubiaikoina, Einstein A Go Go; ssa, Bela Lugosi klubissa, musiikin vaikutteiden takana ja ihan kadun olemuksissa.
”En halunnut soitta mitään yy – kaa – koo – neljä kamaa, mitä koko Suomi soitti – olin aina pitänyt free-jazzista ja avant – garde rockin lisäksi pitänyt Van Goghista, Dalista ja Picassosta eli en halunnut mitään rämpyttämistä, vaan halusin aiheuttaa moraalista paniikkia niin yleisön, kuin ”oikein” soittavien ystävieni keskuudessa ja halusin hoitaa homman TYLYSTI eli no mercy here! Halusin myös tehdä musiikkia, jota en OLLUT KUULLUT missään… oli kauhea tarve tehdä ja improvisoida ja eri viiveet ja kaiut sai aikaan avaruutta. Sit vittumaiset jutut sointu hyvin saksaksi – diggasin muutenkin Kraftwerkia, DAF:ia Stockhausenia ja saksalaista rappiota, en sinänsä saksan kieltä, mutta se saattoi olla hyödyksi painottaakseni jonkun pointin. Nautin kirjoittaessani siansaksaa mm Taskisen kanssa, kun teimme Ylelle nauhaa – se oli pieni flirtti sen kielen kanssa….”
Måns Kullmann / Hefty Load/ Laulaja
1970 – luvun lopulla Suomeen alkoi siis ilmaantua taas noita eri taiteenlajien inspiroimia samoja piirteitä. Toinen maailmansota oli loppunut 40 – luvulla mutta oikeastaan voisi sanoa, että sota jatkui yhtäjaksoisena koko ajan aina siihen saakka, kun Berliinin muuri kaadettiin ja neuvostoliitto romahti ja musiikki ja taide ennen eurooppalaisen maailman yhdistymistä oli jotenkin erilaista, kuin sen jälkeen.
Aloha - lehti tai oikeastaan siis Uusi Laulu, joka sitä edelsi oli se kanava, jolla undergroundin ja taiteen sivistystä tuotiin Helsinkiin ja vuoden 1982 kannen sisällysluettelo kertoo myös paljon:
ALOHA – lehti 5-6/ 82
Kannessa Markku Arokanto
Isänmaan toivot:
Arokanto
Bela Lugosi
Hefty Load
Nina&Ina
William S. Burroughs
Nina Hagen
Eli lyhyesti referoiden sisällöstä:
Uusi kabareeteatteri ja Brechtin, Kurt Weilin ja Bowien vaikutukset
(Arokanto)
1800- luvun lopun kauhuromantiikka, sekä 1920 - luvun kauhuelokuva ja saksalainen ekspressionismi, Weimarin Bauhaus, yhtye Bauhaus ja syvyyspsykologia
(Bela Lugosi klubi)
Punkin jälkeinen fuusiomusiikki, James White and the Blacks, Bo Didley, taiderock, funk ja punk sekä tietysti saksankieliset sanat joissain biiseissä eli tuo Berliinin läpitunkeva vaikutus!
(Hefty Load)
Nina & Ina – tässä kaksi aikakauden päähaaraa jotenkin kohtaavat eli punk ja uusi aalto, jota edustivat uusi musiikki ja klubit ja 1950 – luvun tyyliä jatkavat kaunottaret Nina ja Ina, jotka taas kuitenkin sulavasti liikkuivat uusilla klubeilla, kuten Einstein A Go Go: ssa.
William S Burroughs, taiteilija, kirjailija, nisti ja friikki, joka hepopäissään ampui vahingossa oman vaimonsa, kun leikki Wilhelm Telliä. Koko länsimaisen rappio – underground- älymystön merkkihenkilöitä. Hänen myötään kokonaan uusi undergroundin alue tuli tunnetuksi eli varsinainen huumekirjallisuus, sekä myös tuo kuuluisa Cut Up – tekniikka, jota David Bowie sitten käytti paljonkin omissa sanoituksissaan. Bowie myös kävi pyhiinvaellusmatkalla Burroughsin asunnolla. (jolla kävi moni muukin 80-luvun vaikuttajapersoona)
Pinupsin yksi vaikuttaja oli myös William S Burroughs, ei suoraan teksteissä, mutta vaikuttajana sillä hän oli ehdottomasti yksi merkittävä tekijä ja vaikuttaja sekä Floydia, että Pete Europan älyllisillä matkoilla.
Nina Hagen – punk/oopperalaulaja, jossa yhdistyy koko saksalainen dekadenssi – kabaree- huumeet – seksi ja omituisuus sekä uusi supertähteys.
--------------------------
”Erityinen ”taide- rock” oli se, jolle post- punk aika kumarsi. Ei siis progressiivisen musiikin yrityksille sulauttaa vahvistettujen kitaroiden soundeja yhteen 1800 – luvun klassisen soinnin kanssa tai pitkälle vietyjen sävellysten kanssa, vaan se kumarsi ”yksinkertainen on suurta” linjalle, joka jatkui Velvet Undergroundista Krautrokkiin, sekä Glam – rokin älyllisempään suuntaukseen.
Tietyntyyppisille ”hipstereille (keikareille suom. huom.) se musiikki, joka kannatteli heitä yli 70 – luvun rokin ”joutomaan” oli peräisin joukolta samanhenkisiä ihmisiä – heitä olivat Lou Reed, John Cale, Nico, Iggy Pop, David Bowie ja Brian Eno, joita yhdisti heidän ”velkansa” Velvet Undergroundille – nuo ihmiset työskentelivät yhdessä eri muodoissa läpi tuon 70 – luvun jakson.
Bowie esimerkiksi työskenteli miltei kaikkien noiden henkilöiden kanssa jossain kohtaa – joko tuotti heidän levyjään tai työskenteli heidän kanssaan muuten. Hän oli yhdistäjä – rokin suuri diletantti: aina jahtaamassa seuraava reuna-aluetta; aina kulkemassa eteenpäin. Enemmän kuin kukaan hän inspiroi post – punkin aatemaailmaa ja jatkuvaa muutosta.
1977 saattoi olla Clashin esikoisalbumin vuosi tai Pistolsien: Never Mind the Bollocksin vuosi mutta tosiasiassa post – punk aikaan vaikutti paljon enemmän neljä Bowieen kytkeytyvää levyä – hänen omat levynsä Low ja Heroes sekä Iggy Popin The Idiot ja Lust for Life, jotka kummatkin olivat Bowien tuottamia. Ne kaikki tuotettiin Berliinissä ja tämä hämmästyttävä levyjen sarja vaikutti valtavasti kuuntelijoihin, jotka jo epäilivät että Punk Rock osoittautuu taas yhdeksi ”sitä samaa – sitä samaa” jutuksi.
Bowien ja Iggyn albumit edustivat siirtymää pois amerikkalaisesta rock and rollista kohti Eurooppaa ja viileää ja kontrolloitua soundia, jotka olivat syntyneet Kraftwerkin ja Neu!: n rytmien Teutonisesta ”motoriikasta”; noista soundeista, joissa syntetisaattoreilla oli yhtä merkittävä osa kuin kitaroilla. Haastatteluissa Bowie Bowien puhui muutostaan Berliiniin yrityksenä vapautua Amerikasta sekä musiikillisesti (siis soulin ja funkin muovaamista Young American: in sävelistä), että henkisesti. (Pakeneminen Los Angeles: in rock and rollin dekadenssin juoksuhiekasta)
SIMON REYNOLDS: Rip It Up and start again
Postpunk 1978 – 1984
xxi- xxii
Jostain syystä 1980 – luvulle tultaessa mieskuva kävi läpi aika suurta mullistusta. Kuten todettua Suomessahan homous oli ollut vielä 1970 – luvulla laitonta ja siis todella ”underground”mutta jostain vaikeasti määriteltävästä syystä ilmiö alkoi vapautua sinä aikana. Ehkä suurta esityötä oli tehnyt juuri David Bowie, joka 1970 – luvulla toi uuden androgyynisen, kauniin miehen mallin musiikkiin ja taiteeseen isossa mittakaavassa ja oli niin ”cool, että häntä alkoivat jäljitellä sekä heterot, että homot ja hän sai aikaan ilmiön. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että David Bowie oli koko uusromantiikan ja futurismin JUURI.
Toki juuria oli yleensäkin taiteessa ja glam – rokissa, samoin kuin punkissakin, mutta hänen yksilöllisen esimerkkinsä kautta tuli juuri tuo ihanne ”jumal- yksilöstä”, jonka ei tarvinnut enää perustaa elämäänsä normeihin tai konventioihin ja yhtäkkiä olikin ok olla avaruusmies tai joku erityinen olio ja ennen kaikkea ”kaunis” mies – siis nyt ilman tuota homoleimaa eli erikoisella tavalla Bowie sai aikaan kaksisuuntaisen ilmiön – toisaalta hän kosiskeli homoutta antamalla haastatteluita, joissa väitti olevansa Bi – seksuaali- ja toisaalta taas vapautti ”normaalimiehen” olemaan värikäs ja kiinnostava, ilman että piti olla ”homo”.
Bowie on siis modernin mieskuvan ehdoton pioneeri, vaikka hänkin on tietysti taiteellisen jatkumon tuote ja hän jos joku olikin hyvin tietoinen eurooppalaisen taiteen perimästä ja tyyleistä. Hän myös julisti aikoinaan ihailevansa ekspressionistista taidesuuntaa ja kaikki tämä sitten kiteytyy uuden soundin levyillä: Low ja Heroes, sekä Iggy Popin; The Idiotissa ja Lust For Life Lp levyissä.
ALOHA
” Homoseksuellien erityisesti tietenkin transvestiittien elämään liittyy erikoislaatuista poseeraamista, Camp – asennoitumista (termin esitti kirjallisuudessa ensimmäisenä Christopher Isherwood teoksessaan: The World in the evening) Tätä käsitettä on vaikea suomentaa. Alun perin sillä tarkoitettiin avointa ja julkeaa ”omituisuutta ja sillä on ennen kaikkea viitattu transujen yliampuvaan pukeutumiseen. Käsitteeseen liittyy itseironiaa; henkilö, joka on camp, tietää asunsa olevan liikaa – far out – ja esiintyy siinä tarkoituksella…
…Yleisen elämänfilosofian kannalta Camp on sikäli merkittävä asenne, että se kehottaa suhtautumaan elämään eräänlaisena näytelmänä, jota ei tarvitse ottaa vakavasti, naamiohuvina, jossa vain tyyli ratkaisee. Omalla tavallaan se on hyvin vapauttava asenne; pärjäät kyllä kun pitäydyt tyylissä. Epäilemättä tyylin – ja tyylittelyn filosofian omaksuminen auttoi Bowie – klooneja säilymään myös punk – vuosien läpi. Heikkona puolena on ollut se, että he usein ovat joutuneet viettämään koko vapaa – aikansa erilaisissa homo-klubeissa, koska heidät muuten olisi armotta piesty…
…kun tultiin vuoteen 1978 ja Eganin – Strangen Bowie-illat alkoivat, nämä freakit eivät ainoastaan päässeet uudestaan mukaan kuvioihin, vaan olivat nyt HYPERMUODIKKAITA”
Aloha – lehti / Tyylikästä kansaa ei voi voittaa s.9
Suomessa me ei ihan voitu puhua noista samoista mittakaavoista kuin esim. Berliinin tai Lontoon kohdalla eli olihan meitä ollut monta tyyppiä, jotka olivat ”yksilöitä” aika merkittävästi, mutta kyllä suomalainen yhteiskunta-pohja oli silloin vielä sen verran vaativa ja tasaharmaa, että ponnistaminen ulos perhosenkotelosta oli aika hikistä puuhaa ja se tapahtui asteittain.
Monet olivat tietysti kuunnelleet paljon glam – rockia ja myös Hector (entisenä) raavaana suomalaisena miehenä muutti asenteita – hänhän oli Bowie diggari ja hoiti itselleen Bowie – tukan Herra Mirandos – levyn aikoihin ja silloin Suomessa mieskuva ainakin artistitasolla alkoi jo tosissaan muuntua – itse kuten todettua olin jo ihan nuoresta varastellut äitini makeita, ulkomailta tuotuja vaatteita ja sovitellut niitä itselleni – siis olematta mikään drag – kundi tai homoseksuaali; vaatteet vain olivat älyttömän hyvän näköisiä ja varman vähän tuolla samaa tapaa vaivihkaa aika alkoi muuttua
Muutos oli ensin pinnallinen ilmiö ja murtautuminen ulos kliseistä, mutta sitten kun sen taakse tuli ensin Bowien ja eurooppalaisen taiteen traditiot ja sitten Punk yhteiskunnallisena ilmiönä tulikin 1980 – luvun alun cocktailista jo aika monivivahteinen ja -sävyinen ilmiö, joka vaikutti myös syvempiin psyyken kerroksiin ja maailmankuvaan. Toisille se tapahtui tiedostamattomana ”tunteena” – toisilla se oli tiedostettuna taiteellisena voimavarana.
”Erään suomalaisen jazz-legendan sanoin: ´ Esiintyjän on aina oltava tyylikkäämpi kuin yleisönsä´. Aloitin musisoinnin Mauno Paajasena jo melko varhain. Opiskelin vuosia viulun soittoa Kansan Konservatoriossa ja Sibelius Akatemiassa. Jo tuolloin minulla oli tarve tehdä jotain omaa noiden klassisten standardien sijaan. En kuitenkaan säveltänyt noina vuosina kuin yhden biisin. Tuo ensimmäinen julkaistiin vasta 2010 nimellä ´Twiggy´s theme´.) Viulu oli kuitenkin liian vaativa ja epäkiitollinen soitin itsensä säestämiseen. Se vaihtuikin 70-luvun alussa rumpujen kautta kitaraan. Ystäväni Puka Oinosen kellarissa treenasimme kasaamamme koulubändi Claudie:n kanssa jo varhain poikkeavaa kamaa kilpaileviin bändeihin nähden.
Oli meilläkin pakolliset Hurriganes-biisit, mutta myös T.Rexiä, David Bowieta ja Lou Reediä muun muassa. Noiden rock-ikonien matskun esittämisen mahdollisti oleellisesti Puka Oinosen varhain taitama soittotaito. Muista bändeistä poiketen emme myöskään tyytyneet soittamaan pelkkiä covereita, vaan teimme myös omia biisejä.
Tuolloin tunsin jotakin olevan kuitenkin pielessä. Se että tekstejäni siloteltiin oli ymmärrettävää. Itsemurhat, huume- ja transvestiitti aiheet lauluissa eivät olleet siihen aikaan kovin in. Myös artisti - lookini oli tyypillisen suomalainen - eli sitä ei ollut. Olihan vain puhtaat vaatteet ja siistitty tukka.
Lopullisen sysäyksen muutokseen antoi Help-lehden Tom Pyynönen. Olin kutsuttu haastatteluun jossa Tom kysyi esikuviani musiikkimaailmasta. Mainitsin Marc Bolanin, Bowien ja Bryan Ferryn johon Tom: ´ Jos sä diggaat Bryan Ferryä, niin miksi helvetissä sä tuut mun eteen tossa äidin ostamassa tuulipuvussa?´
Se kouraisi syvältä. Mutta oikeassahan hän oli.
Aloinkin koluta kirpputoreja. Takkeja, pukuja, kenkiä. Toisen albumini ´Psykon aikaan olin jo löytänyt kajalinkin. Levyltä löytyi myös tulevaa ennakoiva biisi ´Kundi meikkaa´. Kyllä päätään nostavat punk-bänditkin osin meikkasivat, mutta tarkoitus oli eri. Heidän tarkoituksenaan oli shokeerata ja herättää pahennusta, minun taas näyttää hyvältä. Olin kuitenkin, kuin vankina Paajanen-nimen takana.
Nyt kuitenkin Tavastian keikan ja Kulttuuritalon konsertin jälkeen lehdistö oli toistuvasti verrannut minua ja bändiäni Roxy Musiciin, Bowieen ja Bob Dylaniin(?!) joten olin oikealla tiellä, joskin noiden nimien mainitseminen tuntui huimalta. Mutta niin kuin aina, lehdistön pitää hakea vertailukohde vaikka kirveellä. Hienoa jos nuo nimet tulivat ensimmäisinä mieleen. Nyt kun kaikki meni siis hyvin, oli aika vaihtaa nimeä. Pohdin sopivaa taiteilijanimeä kuumeisesti, mutta en vain keksinyt mieleistäni. Kerran sitten äitini sisko tuli kylään, ja minut nähdessään sanoi:´ Herranjumala kun sä oot laiha, sä oot ihan kuin se Twiggy!´, tarkoittaen brittiläistä valokuvamallia 60-luvulta. No siinähän se oli, Twiggy. Perään laitoin vielä Oliverin. Se tuli muistaakseni näyttelijä Lawrence Olivierista. Oli vuosi 1979 ja peilistä katsoi nyt Twiggy Oliver.”
Artisti, Twiggy Oliver/ Mauno Paajanen
Otteita tulevasta Timanttikoirien vuosi 1984 kirjasta ( LIKE OY)
ANDY MC COY oli todella cool ja Hanoit erittäin hyvän näköisiä ja tuohon aikaan, kun kaikki tyylit olivat vasta murtautumassa ulos henkisistä kaapeista. He olivat todellisia pioneereja. Hanoit olivat kuitenkin vanhan glamrockin ja bluesrockin perillistä eli he eivät olleet varsinaisesti uuden aallon tyyppejä, jotka taas olivat enemmän kirjallisuus-, elokuva- ja taideorientoitunutta väkeä ja siksi en käsitellyt elokuvassani Hanoita… ja heistä on kirjoitettu muutenkin jo niin paljon, mutta pitää palata pariin juttuun noilta ajoilta…
Hanoit olivat hiukan nuorempia, kuin me ja joskus otti aivoon, kun tunsi kateuden pistoksia siitä, että jätkät olivat niin kansainvälisiä ja niin TÄHTIÄ… siis jos palautetaan asiat taas omaan kontekstiinsa, niin pitää muistaa, että Suomi 1970 - luvun loppuun asti oli siis äärikonservatiivinen, ahdasmielinen paikka, jossa radiossa ei soinut musiikki, jossa TV; ssä oli muistaakseni kaksi kanavaa, joilta tuli kerran kuukaudessa yksi Levyraati, jossa saattoi olla yksi kappale jotain uudempaa musiikkia; ei ollut varsinaisia uuden aallon rock lehtiä, ei videoita, ei siis mitään sitä mikä tänä päivänä on itsestäänselvyys.
Tähän taustaan kun asettaa Hanoit, niin voitte vain kuvitella sitä vaikutusta, minkä he herättivät sekä musiikillaan että ulkonäöllään. Jätkät olivat vielä varsin kookkaita eli hyvin näyttäviä ruumiillisesti ja rentoja, joka oli Suomalaisessa mieskulttuurissa todella harvinaista.
En muista miten tai missä Hanoin jätkiin tutustuin – jengihän pyöri kyllä Lepakossa ja myös meidän klubeilla, mutta anyway… kerran olimme tulossa jostain illalla Floydin ja Andyn kanssa ja Andy havaitsi omituisen näköisen tutun jota vissiin kutsuttiin ”Sieni – Eikaksi”. Siltä kundi kyllä näyttikin; Siriuksella käyntejä oli takana varmaan useita ja laitumilla oli ravattu usein. Andy pysäytti kundin riemastuneena ja alkoi kysellä tuotteita – mutta tyypillä ei ollut päällään mitään muuta kuin Trippejä ja siitähän Andy ilostui ja pyysi meille heti niitä ja pummasi meiltä muutaman kympin niitä varten.
Katsoimme Floydin kanssa toisiimme vähän huolestuneina, vaikkakin Floyd tietysti kätki sen heti – hän oli henkilö, joka oli valmis kaikkeen heti, mikä koski rock n rollia ja huumeita, mutta meistä kumpikaan ei ollut koskaan vetänyt trippejä, emmekä ehkä koskaan olisi vetäneetkään - ellei Andy olisi törmännyt tuohon ”Sieni – Eikkaan”.
Tripit olivat, kuten Hepokin sellaisia huume, joka ylitti perushörhöilyn eli tavanomaiset huumeet ja kaduilla oli paljon juttuja tyypeistä, jotka ovat jääneet tripille loppuiäkseen tai joiden psyyken LSD on tuhonnut ja jutut olivat tosia – olimmehan me nähneet itsekin Vanhalla tuota pilvenpössyttäjä – trippi – hippi jengiä, joka meistä oli todella tyylitöntä ja enemmän tai vähemmän pihalla kosmisine juttuineen, mutta emmehän me voineet kieltäytyä – hengasimmehan sentään Andyn kanssa, joka oli Suomen ykkös rock – jätkä ja olisimme menettäneet kasvomme tyystin ja vaikka emme koskaan Floydin kanssa asiasta varsinaisesti puhuneet olimme kyllä vähän kusessa…
Eikka kaivoi kengästään – kantapään takaa paperilappusia, joissa oli joku vaaleanpunainen sydämen kuva tai jotain; minua öklötti ajatus vetää nuhjuisen hipin kengästä jotain, mutta eipä siinä voinut paljon mitään sanoa. Andy tunki lappuset kummankin suuhun ja sanoi et pidä niitä kielen alla ja lähetään jonnekin turvalliseen mestaan ja tietysti lähdimme sitten meille Caloniuksenkadulle, missä siihen aikaan aina oleskelimme. Kysyin kauanko kestää, että kama kolahtaa ja Andy sanoi et jotain parikymmentä minuuttia ja et olisi parempi silloin olla suojaisassa paikassa.
Meille oli matkaa jotain viisitoista minuuttia ja alkoi hirvittää, että pääsemmekö sisään ennekuin kuin kolisee – olo oli kuin oltaisi menty Linnanmäelle ensimmäistä kertaa vuoristoradan jonoon.
Kiirehdimme meille kotiin ja menimme minun huoneeseeni ja sitten alkoi kolista: on taas mahdoton kuvailla mitä se oli; jos joudut johonkin huvipuiston kieputuslaitteeseen tietämättä lainkaan mitä odottaa, niin se on lievä kuvaus siitä, miltä matkalle lähteminen tuntuu, enkä yhtään ihmettele että jengi sekoaa jo yhden kerran jälkeen – se nimittäin on jotain, mitä kukaan ei voi hallita. Se on sisäiseen pyörremyrskyyn joutumista ja on tosissaan syytä varoittaa, että älkää todellakaan leikkikö niillä aineilla ja jos on pakko, olkaa jonkun seurassa, joka tietää mitä on odotettavissa; yksin ei pidä sitä tehdä missään nimessä.
Kesti jotain puoli tuntia jotain niin outoa, ettei sille ole sanoja, sitten alkunousu laantui ja maailmankaikkeus alkoi hengittää eli kaikki; seinät, ilma, pöydät yms. muuttuivat elollisiksi eli ne alkoivat liikkua ja hengittää; ilmassa surahteli valojuovia ja valopalloja ja kaikessa aisti erilaisia säteilyitä ja värähtelyitä. Silmiä oli mahdoton sulkea. Jos keskittyi katsomaan jotain kohdetta lähti ”matkalle” eli jonkun pinnan tai maalauksen ja värin kautta aukesi aina jokin uusi ulottuvuus, jossa oli tuon aineen maailma, josta sitten taas pääsi oman mielensä jollekin ulottuvuudelle jne. ja se oli loputonta jatkuvaa liikettä ja mielen itsensä sisältö konkretisoituivat kokemuksiksi
Kaikkein ihmeellisintä oli se, että koko maailma muuttui eli trippi ei ole mikään näky ja tunne, vaan siinä joudutaan kokonaan toiseen ulottuvuuteen, jossa myös ruumis on erilainen – se voi venyä, muuttaa muotoa, liueta, tulla läpinäkyväksi tai mitä vaan eli siirryt kokonaan toisiin maailmoihin ja olotiloihin ja jotenkin järkyttävänä huomiona oli ensimmäiseksi se, että kaikki elää – koko maailmankaikkeus on elollinen, hengittävä organismi ja kaikella on jonkin asteinen tietoisuus tai oma olemassaolo eli … poks!… siinä se nyt sitten oli … kertaheitolla juuri se, mistä hipit olivat puhuneet eli tajunnan laajennus ja sitä ei voinut peruuttaa… kun sen kerran koki tiesi, että todellisuus on jotain muuta, kuin mitä järjen tavallisessa tilassa koetaan.
Siksi Hendrixin kysymys: Are you Experienced?
Päätimme sitten lähteä läheiselle hautausmaalle fiilistelemään – sinne oli matkaa vain viitisensataa metriä, mutta tässä uudessa ihmeellisessä maailmassa matka oli pitkä – hyvin pitkä ja ihmeellinen! Kaikkein ihmeellisintä oli se, että keho ja kaikki sen solut ja maailmankaikkeus hengittivät tahdissa itsekseen ja ilmassa lipui ihmeellisiä valonsäteitä ja surinoita; itse asiassa se oli todella kaunista oudolla tavallaan.
Menimme hautausmaalle koikkelehtimaan ja Andy alkoi viuhtoa kädellään hautoihin päin ja sanoi, että tsiigatkaa kun kuolleet nousee ja siinä vaiheessa tuli se mitä ei pitäisi tripeissä tulla eli pelko; se syöksyi, kuin luotijuna ja hetkessä koko maisena ja sieluntila muuttui hyvin uhkaavaksi eli oma mieli värjäsi koko maailmankokemus – kentän tuolla pelon sävyllä.
Olin kiusaantunut, kun en ottanut asiaa vain kevyesti, mutta nyt jälkikäteen ajatellen olen iloinen siitä, että minulla säilyi vuosien läpi jokin tunne tietyn tasapainon säilyttämisestä ja siitä, etten lähtenyt lopulta niin pitkälle mihinkään, että olisin kuollut tai vaurioitunut pysyvästi… tosin paikkailu on kestänyt yli vuosikymmenen. En kuitenkaan friikahtanut, mutta tajusin selkeästi joitain omia rajoittuneisuuksiani, jotka tietysti siinä tilanteessa tuntuivat kiusallisilta.
Lähdimme sitten takaisin meille kotiin ja istuimme fiilisteelmässä hallissa eli huoneiden välisessä olevassa tilassa – Floyd meni WC:hen ja aloimme jonkin ajan kuluttua Andyn kanssa ihmetellä, mihin Floyd oli kadonnut. Aloimme huudella häntä ja jonkin ajan kuluttua WC:n ovi avautui hitaasti ja Floyd seisoi WC:n ovella tähyillen meitä kohti – mutta jotenkin hän ei havainnut meitä. Tätä kesti jonkin aikaa - sitten Floyd huusi, että missä me olimme?!…
Mitä helvettiä?
Siinähän me kykimme äijän nenän edessä. No, jotenkin kai sitten saimme viestin perille, että siinä olimme aivan edessä ja Floyd luovi sumuisesti hallin sohvalle ja hymyili vinosti. Kysyimme, että mitä hemmettiä se oikein sekoili ja Floyd sanoi, että vessasta ovi olikin auennut autiomaahan, eikä meitä ollut näkynyt enää missään – hän oli ollut siis eksyksissä…!
Tämä ei ollut yön ainoa shokki… pulisimme kovaan äänen jotain hallissa ja samassa isäni työhuoneen ovi pamahti rämähtäen auki ja oviaukossa, mies jolla oli kaljun yli roikkuva pehkon jämä silmillään ja jonka yöpuku repsotti auki ja hän kiljui täyteen ääneen englanniksi:
For heaven’s sake can’t you be quiet!!
Andy poukkasi pystyyn, kuin vieteriukko ja piteli sydäntään kauhusta huohottaen ja soperteli jotain. Floyd ja minä otimme tyynemmin, koska tiesimme mistä oli kyse. Olimme matkapäissämme aivan unohtaneet, että isäni työhuoneessa asui meidän vanha perhetuttumme Mr Mark Pinnick englannista.
Hän oli pedantti poikamies, joka myi jotain vaatimattomia konttoritarvikkeita Suomessa ja oleskeli meillä aina monta kuukautta kerrallaan. Itse kyllä epäilen että hän oli vakoilija, sillä hän oli ollut vihreissä bareteissa mukana Normandian maihinnousussa, mutta omien sanojensa mukaan hän oli kyllä todella vaatimattoman luokan ”salesman”. Siinä hän nyt kiljui herätettynä ja erittäin ärtyneenä ja Andy poukkoili pitkin seiniä.
Sain Markin rauhoitettua, sillä hän oli kyllä todella kiltti ja mukava mies ja me menimme takaisin minun huoneeseeni jatkamaan matkaa. Hetken kuluttua Andykin pystyi jo nauramaan koko hommalle.
Aamulla valvotun yön jälkeen lähdimme Andyn mukana Pajamäkeen studiolle – en muista olivatko jätkät levyttämässä jotain Hanoi levyä vai oliko kyseessä vain joku muu sessio, mutta vedimme Four Roses: a urakalla ja menimme taksilla mestoille.
Paikalla olivat Ralf Örn ja Sam Yaffa ja Andy vipusi itsensä tuolille ja alkoi vetää suoraan inspiraatiosta biisiä Ralf Örnin miksatessa ja kehitellessä soundeja. Silloin heräsi ensimmäistä kertaa varsinainen kunnioitus äijien ammattitaitoa ja inspiraation rohkeutta kohtaan, sillä Andy alkoi vetää lennosta uutta biisiä, joka oli ihan jotain muuta, kuin Hanoi kama – se oli omituinen, psykedeelinen kauhurock biisi, jonka sanoista muistan:
”Hello, I am Dr Death – that s what they call me when they find me lying in your bed… ”
Tietty psyyken avoimuus ja rohkeus heittäytyä juttuihin näkyi sekä Andyn että Ralfin asenteessa ja työskentelyssä – en yhtään enää ihmetellyt miksi Hanoi Rocks oli ensimmäinen suomalainen bändi, joka todella oli menemässä maailmalle ja vielä tyylillisenä keulakuvana. Biisi oli todella kova ja omituinen – tiedän myöhemmin ettei levy – yhtiö hyväksynyt sitä Hanoi – biisiksi ja siitä tehtiin jonkinlainen bootleg – projekti nimellä Raving Rhinos ja biisin nimi oli kai Dr. Death – se oli tuollaista siloteltua Cramps/ Psykedelia – maailmaa.
Joka tapauksessa tuon matkailuyön ja studiosession jälkeen aloin todella arvostaa Andyn otetta ja ammattitaitoa, mutta tajusin samalla sen välimatkan, joka oli itseni ja tuon tyyppisten biisintekijöiden välillä – minä en ollut muusikko, musiikki oli minulle kompleksi, ei kieli ja siitä johtuikin moni hankaluus Pinupsia koskien.
Aika, josta kerron eli noin vuodet 1979 – 1985, jotka olivat erittäin intensiivistä muutoksen ja uuden klubikulttuurin aikaa ovat myös sumun peitossa – intensiivisyys ei aina ollut pelkkää elämänvoimaa ja nuoruuden hurmiota, vaan siinä oli oma, vaarallisempi puolensa, joka helposti johtaa hautaan ja tuo aika oli niin monitahoista ja rikasta, sillä joka päivä tapahtui jotain – joka päivä ”eksyi” jonnekin – vauhtia siis riitti…
No, yksityiskohtia en hirveästi aina muista – ne on kadonneet spiidistä johtuneiden aivoverenvuotojen myötä eli kun tässä kirjassa sivuutetaan huumeita en puhu niistä myönteisesti – aikansa kutakin ja kyllähän kicksit kivoja on, mutta niiden aiheuttamat vauriot myöhemmin on erittäin paskamaisia, joten ei kannata. Meidän omat sisäiset voimavarat ja hienoudet ovat todellisuudessa sellaiset, että kaikki kama vain dumppaa niitä ja vie elämän ilot; ihan sama onko se viinaa, hepoa tai muuta, alastulo on varmaa ja varmaa on myös se että ne ei kuulu ihmiselle, eivätkä ihmistä oikeasti mihinkään auta. What goes up must come down. Sekin pitäsi jo opettaa ala-koulussa…
Kaikkia päihteitä vedetään puutteeseen ja siihen tuntemukseen, että elämässä tai itsessä ei ole sisältöä ja se on suurta paskaa. Nuo tuntemukset johtuvat kulttuurista, pitkästä alistamisen historiasta ja typeristä uskonnoista, jotka tekevät ihmisistä tottelevaisia pikku orjia; yhteiskunta, raha, valta ja uskonto ovat huumeita, jotka vaurioittavat miljoonia ihmisiä.
Kun tänne syntyy pitäisi saada otsaansa tai vaikka taskuun mukaan lappu, jossa lukee, että elämän eläminen näissä puitteissa saattaa vahingoittaa terveyttäsi – älä usko valheisiin. Kuten Lords of the New Churchin biisissä sanotaan:
Open your Eyes and see the Lies are in front you!
Minulla on ollut varsin outo kohtalo, jos sitä nyt voi siksi kutsua – ehkäpä sana on siinä mielessä väärä, että minulle on kyllä sisäkautta aikanaan kerrottu osa roolistani tässä ihmisen nahkapuvussa eli toisin sanoen oman henkeni intuitiivinen ääni on kertonut minulle asioita sekä maailmankaikkeudesta, että itsestäni… ehkäpä juuri siksi, etten teloisi itseäni lopullisesti noissa eri rooleissani. Aikavälillä 1979 – 1985 tapahtui paljon sisäisiä asioita, joista osaa on varsin vaikea selittää.
Hanoit olivat hiukan nuorempia, kuin me ja joskus otti aivoon, kun tunsi kateuden pistoksia siitä, että jätkät olivat niin kansainvälisiä ja niin TÄHTIÄ… siis jos palautetaan asiat taas omaan kontekstiinsa, niin pitää muistaa, että Suomi 1970 - luvun loppuun asti oli siis äärikonservatiivinen, ahdasmielinen paikka, jossa radiossa ei soinut musiikki, jossa TV; ssä oli muistaakseni kaksi kanavaa, joilta tuli kerran kuukaudessa yksi Levyraati, jossa saattoi olla yksi kappale jotain uudempaa musiikkia; ei ollut varsinaisia uuden aallon rock lehtiä, ei videoita, ei siis mitään sitä mikä tänä päivänä on itsestäänselvyys.
Tähän taustaan kun asettaa Hanoit, niin voitte vain kuvitella sitä vaikutusta, minkä he herättivät sekä musiikillaan että ulkonäöllään. Jätkät olivat vielä varsin kookkaita eli hyvin näyttäviä ruumiillisesti ja rentoja, joka oli Suomalaisessa mieskulttuurissa todella harvinaista.
En muista miten tai missä Hanoin jätkiin tutustuin – jengihän pyöri kyllä Lepakossa ja myös meidän klubeilla, mutta anyway… kerran olimme tulossa jostain illalla Floydin ja Andyn kanssa ja Andy havaitsi omituisen näköisen tutun jota vissiin kutsuttiin ”Sieni – Eikaksi”. Siltä kundi kyllä näyttikin; Siriuksella käyntejä oli takana varmaan useita ja laitumilla oli ravattu usein. Andy pysäytti kundin riemastuneena ja alkoi kysellä tuotteita – mutta tyypillä ei ollut päällään mitään muuta kuin Trippejä ja siitähän Andy ilostui ja pyysi meille heti niitä ja pummasi meiltä muutaman kympin niitä varten.
Katsoimme Floydin kanssa toisiimme vähän huolestuneina, vaikkakin Floyd tietysti kätki sen heti – hän oli henkilö, joka oli valmis kaikkeen heti, mikä koski rock n rollia ja huumeita, mutta meistä kumpikaan ei ollut koskaan vetänyt trippejä, emmekä ehkä koskaan olisi vetäneetkään - ellei Andy olisi törmännyt tuohon ”Sieni – Eikkaan”.
Tripit olivat, kuten Hepokin sellaisia huume, joka ylitti perushörhöilyn eli tavanomaiset huumeet ja kaduilla oli paljon juttuja tyypeistä, jotka ovat jääneet tripille loppuiäkseen tai joiden psyyken LSD on tuhonnut ja jutut olivat tosia – olimmehan me nähneet itsekin Vanhalla tuota pilvenpössyttäjä – trippi – hippi jengiä, joka meistä oli todella tyylitöntä ja enemmän tai vähemmän pihalla kosmisine juttuineen, mutta emmehän me voineet kieltäytyä – hengasimmehan sentään Andyn kanssa, joka oli Suomen ykkös rock – jätkä ja olisimme menettäneet kasvomme tyystin ja vaikka emme koskaan Floydin kanssa asiasta varsinaisesti puhuneet olimme kyllä vähän kusessa…
Eikka kaivoi kengästään – kantapään takaa paperilappusia, joissa oli joku vaaleanpunainen sydämen kuva tai jotain; minua öklötti ajatus vetää nuhjuisen hipin kengästä jotain, mutta eipä siinä voinut paljon mitään sanoa. Andy tunki lappuset kummankin suuhun ja sanoi et pidä niitä kielen alla ja lähetään jonnekin turvalliseen mestaan ja tietysti lähdimme sitten meille Caloniuksenkadulle, missä siihen aikaan aina oleskelimme. Kysyin kauanko kestää, että kama kolahtaa ja Andy sanoi et jotain parikymmentä minuuttia ja et olisi parempi silloin olla suojaisassa paikassa.
Meille oli matkaa jotain viisitoista minuuttia ja alkoi hirvittää, että pääsemmekö sisään ennekuin kuin kolisee – olo oli kuin oltaisi menty Linnanmäelle ensimmäistä kertaa vuoristoradan jonoon.
Kiirehdimme meille kotiin ja menimme minun huoneeseeni ja sitten alkoi kolista: on taas mahdoton kuvailla mitä se oli; jos joudut johonkin huvipuiston kieputuslaitteeseen tietämättä lainkaan mitä odottaa, niin se on lievä kuvaus siitä, miltä matkalle lähteminen tuntuu, enkä yhtään ihmettele että jengi sekoaa jo yhden kerran jälkeen – se nimittäin on jotain, mitä kukaan ei voi hallita. Se on sisäiseen pyörremyrskyyn joutumista ja on tosissaan syytä varoittaa, että älkää todellakaan leikkikö niillä aineilla ja jos on pakko, olkaa jonkun seurassa, joka tietää mitä on odotettavissa; yksin ei pidä sitä tehdä missään nimessä.
Kesti jotain puoli tuntia jotain niin outoa, ettei sille ole sanoja, sitten alkunousu laantui ja maailmankaikkeus alkoi hengittää eli kaikki; seinät, ilma, pöydät yms. muuttuivat elollisiksi eli ne alkoivat liikkua ja hengittää; ilmassa surahteli valojuovia ja valopalloja ja kaikessa aisti erilaisia säteilyitä ja värähtelyitä. Silmiä oli mahdoton sulkea. Jos keskittyi katsomaan jotain kohdetta lähti ”matkalle” eli jonkun pinnan tai maalauksen ja värin kautta aukesi aina jokin uusi ulottuvuus, jossa oli tuon aineen maailma, josta sitten taas pääsi oman mielensä jollekin ulottuvuudelle jne. ja se oli loputonta jatkuvaa liikettä ja mielen itsensä sisältö konkretisoituivat kokemuksiksi
Kaikkein ihmeellisintä oli se, että koko maailma muuttui eli trippi ei ole mikään näky ja tunne, vaan siinä joudutaan kokonaan toiseen ulottuvuuteen, jossa myös ruumis on erilainen – se voi venyä, muuttaa muotoa, liueta, tulla läpinäkyväksi tai mitä vaan eli siirryt kokonaan toisiin maailmoihin ja olotiloihin ja jotenkin järkyttävänä huomiona oli ensimmäiseksi se, että kaikki elää – koko maailmankaikkeus on elollinen, hengittävä organismi ja kaikella on jonkin asteinen tietoisuus tai oma olemassaolo eli … poks!… siinä se nyt sitten oli … kertaheitolla juuri se, mistä hipit olivat puhuneet eli tajunnan laajennus ja sitä ei voinut peruuttaa… kun sen kerran koki tiesi, että todellisuus on jotain muuta, kuin mitä järjen tavallisessa tilassa koetaan.
Siksi Hendrixin kysymys: Are you Experienced?
Päätimme sitten lähteä läheiselle hautausmaalle fiilistelemään – sinne oli matkaa vain viitisensataa metriä, mutta tässä uudessa ihmeellisessä maailmassa matka oli pitkä – hyvin pitkä ja ihmeellinen! Kaikkein ihmeellisintä oli se, että keho ja kaikki sen solut ja maailmankaikkeus hengittivät tahdissa itsekseen ja ilmassa lipui ihmeellisiä valonsäteitä ja surinoita; itse asiassa se oli todella kaunista oudolla tavallaan.
Menimme hautausmaalle koikkelehtimaan ja Andy alkoi viuhtoa kädellään hautoihin päin ja sanoi, että tsiigatkaa kun kuolleet nousee ja siinä vaiheessa tuli se mitä ei pitäisi tripeissä tulla eli pelko; se syöksyi, kuin luotijuna ja hetkessä koko maisena ja sieluntila muuttui hyvin uhkaavaksi eli oma mieli värjäsi koko maailmankokemus – kentän tuolla pelon sävyllä.
Olin kiusaantunut, kun en ottanut asiaa vain kevyesti, mutta nyt jälkikäteen ajatellen olen iloinen siitä, että minulla säilyi vuosien läpi jokin tunne tietyn tasapainon säilyttämisestä ja siitä, etten lähtenyt lopulta niin pitkälle mihinkään, että olisin kuollut tai vaurioitunut pysyvästi… tosin paikkailu on kestänyt yli vuosikymmenen. En kuitenkaan friikahtanut, mutta tajusin selkeästi joitain omia rajoittuneisuuksiani, jotka tietysti siinä tilanteessa tuntuivat kiusallisilta.
Lähdimme sitten takaisin meille kotiin ja istuimme fiilisteelmässä hallissa eli huoneiden välisessä olevassa tilassa – Floyd meni WC:hen ja aloimme jonkin ajan kuluttua Andyn kanssa ihmetellä, mihin Floyd oli kadonnut. Aloimme huudella häntä ja jonkin ajan kuluttua WC:n ovi avautui hitaasti ja Floyd seisoi WC:n ovella tähyillen meitä kohti – mutta jotenkin hän ei havainnut meitä. Tätä kesti jonkin aikaa - sitten Floyd huusi, että missä me olimme?!…
Mitä helvettiä?
Siinähän me kykimme äijän nenän edessä. No, jotenkin kai sitten saimme viestin perille, että siinä olimme aivan edessä ja Floyd luovi sumuisesti hallin sohvalle ja hymyili vinosti. Kysyimme, että mitä hemmettiä se oikein sekoili ja Floyd sanoi, että vessasta ovi olikin auennut autiomaahan, eikä meitä ollut näkynyt enää missään – hän oli ollut siis eksyksissä…!
Tämä ei ollut yön ainoa shokki… pulisimme kovaan äänen jotain hallissa ja samassa isäni työhuoneen ovi pamahti rämähtäen auki ja oviaukossa, mies jolla oli kaljun yli roikkuva pehkon jämä silmillään ja jonka yöpuku repsotti auki ja hän kiljui täyteen ääneen englanniksi:
For heaven’s sake can’t you be quiet!!
Andy poukkasi pystyyn, kuin vieteriukko ja piteli sydäntään kauhusta huohottaen ja soperteli jotain. Floyd ja minä otimme tyynemmin, koska tiesimme mistä oli kyse. Olimme matkapäissämme aivan unohtaneet, että isäni työhuoneessa asui meidän vanha perhetuttumme Mr Mark Pinnick englannista.
Hän oli pedantti poikamies, joka myi jotain vaatimattomia konttoritarvikkeita Suomessa ja oleskeli meillä aina monta kuukautta kerrallaan. Itse kyllä epäilen että hän oli vakoilija, sillä hän oli ollut vihreissä bareteissa mukana Normandian maihinnousussa, mutta omien sanojensa mukaan hän oli kyllä todella vaatimattoman luokan ”salesman”. Siinä hän nyt kiljui herätettynä ja erittäin ärtyneenä ja Andy poukkoili pitkin seiniä.
Sain Markin rauhoitettua, sillä hän oli kyllä todella kiltti ja mukava mies ja me menimme takaisin minun huoneeseeni jatkamaan matkaa. Hetken kuluttua Andykin pystyi jo nauramaan koko hommalle.
Aamulla valvotun yön jälkeen lähdimme Andyn mukana Pajamäkeen studiolle – en muista olivatko jätkät levyttämässä jotain Hanoi levyä vai oliko kyseessä vain joku muu sessio, mutta vedimme Four Roses: a urakalla ja menimme taksilla mestoille.
Paikalla olivat Ralf Örn ja Sam Yaffa ja Andy vipusi itsensä tuolille ja alkoi vetää suoraan inspiraatiosta biisiä Ralf Örnin miksatessa ja kehitellessä soundeja. Silloin heräsi ensimmäistä kertaa varsinainen kunnioitus äijien ammattitaitoa ja inspiraation rohkeutta kohtaan, sillä Andy alkoi vetää lennosta uutta biisiä, joka oli ihan jotain muuta, kuin Hanoi kama – se oli omituinen, psykedeelinen kauhurock biisi, jonka sanoista muistan:
”Hello, I am Dr Death – that s what they call me when they find me lying in your bed… ”
Tietty psyyken avoimuus ja rohkeus heittäytyä juttuihin näkyi sekä Andyn että Ralfin asenteessa ja työskentelyssä – en yhtään enää ihmetellyt miksi Hanoi Rocks oli ensimmäinen suomalainen bändi, joka todella oli menemässä maailmalle ja vielä tyylillisenä keulakuvana. Biisi oli todella kova ja omituinen – tiedän myöhemmin ettei levy – yhtiö hyväksynyt sitä Hanoi – biisiksi ja siitä tehtiin jonkinlainen bootleg – projekti nimellä Raving Rhinos ja biisin nimi oli kai Dr. Death – se oli tuollaista siloteltua Cramps/ Psykedelia – maailmaa.
Joka tapauksessa tuon matkailuyön ja studiosession jälkeen aloin todella arvostaa Andyn otetta ja ammattitaitoa, mutta tajusin samalla sen välimatkan, joka oli itseni ja tuon tyyppisten biisintekijöiden välillä – minä en ollut muusikko, musiikki oli minulle kompleksi, ei kieli ja siitä johtuikin moni hankaluus Pinupsia koskien.
Aika, josta kerron eli noin vuodet 1979 – 1985, jotka olivat erittäin intensiivistä muutoksen ja uuden klubikulttuurin aikaa ovat myös sumun peitossa – intensiivisyys ei aina ollut pelkkää elämänvoimaa ja nuoruuden hurmiota, vaan siinä oli oma, vaarallisempi puolensa, joka helposti johtaa hautaan ja tuo aika oli niin monitahoista ja rikasta, sillä joka päivä tapahtui jotain – joka päivä ”eksyi” jonnekin – vauhtia siis riitti…
No, yksityiskohtia en hirveästi aina muista – ne on kadonneet spiidistä johtuneiden aivoverenvuotojen myötä eli kun tässä kirjassa sivuutetaan huumeita en puhu niistä myönteisesti – aikansa kutakin ja kyllähän kicksit kivoja on, mutta niiden aiheuttamat vauriot myöhemmin on erittäin paskamaisia, joten ei kannata. Meidän omat sisäiset voimavarat ja hienoudet ovat todellisuudessa sellaiset, että kaikki kama vain dumppaa niitä ja vie elämän ilot; ihan sama onko se viinaa, hepoa tai muuta, alastulo on varmaa ja varmaa on myös se että ne ei kuulu ihmiselle, eivätkä ihmistä oikeasti mihinkään auta. What goes up must come down. Sekin pitäsi jo opettaa ala-koulussa…
Kaikkia päihteitä vedetään puutteeseen ja siihen tuntemukseen, että elämässä tai itsessä ei ole sisältöä ja se on suurta paskaa. Nuo tuntemukset johtuvat kulttuurista, pitkästä alistamisen historiasta ja typeristä uskonnoista, jotka tekevät ihmisistä tottelevaisia pikku orjia; yhteiskunta, raha, valta ja uskonto ovat huumeita, jotka vaurioittavat miljoonia ihmisiä.
Kun tänne syntyy pitäisi saada otsaansa tai vaikka taskuun mukaan lappu, jossa lukee, että elämän eläminen näissä puitteissa saattaa vahingoittaa terveyttäsi – älä usko valheisiin. Kuten Lords of the New Churchin biisissä sanotaan:
Open your Eyes and see the Lies are in front you!
Minulla on ollut varsin outo kohtalo, jos sitä nyt voi siksi kutsua – ehkäpä sana on siinä mielessä väärä, että minulle on kyllä sisäkautta aikanaan kerrottu osa roolistani tässä ihmisen nahkapuvussa eli toisin sanoen oman henkeni intuitiivinen ääni on kertonut minulle asioita sekä maailmankaikkeudesta, että itsestäni… ehkäpä juuri siksi, etten teloisi itseäni lopullisesti noissa eri rooleissani. Aikavälillä 1979 – 1985 tapahtui paljon sisäisiä asioita, joista osaa on varsin vaikea selittää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)