Osa II: Otteita tulevasta Timanttikoirien vuosi 1984 kirjasta ( LIKE OY)

KOHTI UUTTA MAAILMAA

Yleisesti ottaenhan oli vain helvetin hieno juttu että katujen uusista hahmoista alettiin puhua; se oli juuri tuota Warholilaista idealismia eli voitiin vihdoin olla tähtiä, ihailun kohteita – olihan siinä kai narsismia mutta Suomalaisen angst – yhteiskunnan jälkeen se oli kyllä terveintä, mitä täällä oli tapahtunut sitten ruotsalaisten katoamisen. 2000 – luvulla on yhtä vaikeaa kuvitella suomalaista tuolloista yhteiskuntaa, kuin ihmisten oli kuvitella aiemmin kuukävelyä – koko mentaliteetti suomessa oli niin totaalisen harmaa, siis varovainen, nöyristelevä, sisäänpäin kääntynyt ja sitten oli tämä iso joukko näennäis-sosialisteja, jotka kieltäytyivät järjestelmällisesti näkemästä, mitä Venäjällä tapahtui… ei sen puoleen että taas mikään poliittinen olisi ketään meistä juurikaan kiinnostanut – jaa paitsi Sallya jostain perverssistä syystä.

”80-luvun alussa mä taisin olla Peten lisäksi ainoa rokkari/raggari - taustainen clubbailuja ja osa sitä rokkarijoukkoa, joka oli vilpittömän musadigailun ja pukeutumisen lisäksi rokkari nimenomaan vastavetona 70-luvun kommareiden ja yhteiskunnan ryssäpropagandalle ja nöyristelylle. Kaikki tiesi, ettei sieltä tullut mitään hyvää, eikä siellä ollut asiat hyvin, väitettiin tiedotusvälineissä mitä tahansa, ja silti jengi oli mukana siinä ankeudessa. Millä muulla rahaton duunariperheen kersa voi
protestoida kuin näyttää omalla esimerkillä, ettei vittu uppoa teidän yya-bullshit.”

Jukka ”Jack” Myllärinen, DJ 80 – luku.

”Vapaa-ajanmatkailun kautta hankittujen kokemusten luonteen ja laajuuden suhteen oleellista on, että etelän lomaparatiiseihin suuntautuneiden pakettimatkojen ohella 1980-luvulla yleistyivät myös erilaiset itsenäisemmät matkustusmuodot. Esimerkiksi interrail-korttien myynti singahti Suomessa voimakkaaseen kasvuun vuonna 1979. Nuorten junamatkailun huippuvuodet kirjattiin 1985–1986, jolloin Eurooppaa valloittamaan lähti vuosittain parikymmentä tuhatta nuorta matkailijaa. Myös kielikurssit ja ulkomailla vietetyt vaihto-oppilasvuodet yleistyivät”
Teoksessa: Stadipiiri. Helsingin ravintolat ja kaupunkikulttuurin elävöityminen Sampo Ruoppila & Timo Cantell

Koko tuota Stadin uutta katukulttuuria tarkastellessa joutuu väistämättömästi palaamaan eri ilmiöiden juurille – mikäänhän ei ikinä synny varsinaisesti mistään ihan irrallaan ja 1980 – luvun alkuun jotenkin lävähti tavaton massa painovoimaista eurooppalaista taiteen henkeä.

Suomessa 1970 – luvulla oli vallalla tyypillinen vähättelevä asenne ja massasta erottumista pidettiin jotenkin ylimielisenä ja kunnon kristillisyyden ja suomalaisuuden vastapainona – tosiasiassahan oli kyse syyllisyydestä ja pelkuruudesta, mutta nuo tuhoista laadut oli jo pitkään piilotettu uhoon ja tuhoon, kuten jo todettua Lepakon yömajan yhteydessä.

Idea oli siis suurin piirtein se, että olit kunnon jätkä ja rehellinen ihminen, kun pysyit samassa paskalaarissa muiden kanssa ja vähättelit itseäsi ja elit työteliästä, torakkatyyppistä elämää. Lestadiolaisuudesta, körttiläisyydestä ja toisen maailmansodan tylyistä jälkimainingeista oli peräisin ankaruus, joka sai suomalaiset loistamaan yhdessä tilastossa ykkösinä Euroopassa vai lieneekö ollut koko maailmassa eli ITSEMURHA – tilastoissa!

Tamperelaiset pitivät ansiokkaasti yllä tuota suomi – könsikäs: mää – vaan- oon- tällanen- nääs, nääs – nääs - kaverimeininkiä ja 80 – luvun alkuun tultaessa mikään paikkakunta Suomessa ei ollut hengeltään yhtä kaukana meistä, kuin Tampere; tuo ”Suomi – rokin” kultainen tyyssija ja keskikaljan, koskenkorvan ja mustan makkaran luvattu paikkakunta.

1970 – luvun lopulla punkin kuohunta ja muutkin ulkomailta – lähinnä Lontoosta ja Berliinistä virtaavat uudet vaikutteet ulottuivat jotenkin tuollaisina maagisina pyörteinä pitkin Suomen maakuntia (ehkä Tamperetta lukuun ottamatta) ja Helsinkiin alkoi virrata pikkuhiljaa uutta ihmistyyppiä, joka ei enää yksinkertaisesti voinut enää asua maaseudulla tai pienemmissä kaupungeissa. Usein ajatellaan, että Helsinki eli siis Stadi on niin ”Helsinki-keskeinen”, ettei siellä muita hyväksytä, mutta futurismi- ja uusromantiikan aika osoitti kyllä aivan toista. Uusien klubien ytimessä oli jengiä joka paikasta eikä kukaan kyseenalaistanut hyvää tyyppiä, joka oli tyylikäs - tuli tämä mistä tahansa tai puhui mistä tahansa – sekin oli kyllä aika uutta.

Stadilainen ylimielisyys aiemmin oli kyllä ollut varsin torjuvaa ja vaikutti varmaan uusille tulijoille hyvin kylmältä, mutta tuo uuden ajan avautuminen oli myös vahvan integroivan hengen vaikutusta. Joku kyllästyspiste suomessa oli saavutettu ja Andy McCoyn kaltaiset henkilöt olivat alkaneet virrata kohti pääkaupunkia vaistoten, että jotain alkaa tapahtua ja että maailma alkaa avautua. Pelkkä punk ei mitenkään selitä tuota laajaa ilmiötä, sillä kaikki ei kuitenkaan suoraan lähtenyt punkista ja kuten eräässä haastattelussa Batcaven perustaja Olli Wisdom (Specimen) totesi, niin punk oli kuitenkin aika pitkälle Malcolm Maclarenin ja tiettyjen hyväksikäyttöideoiden läpitunkemaa, vaikkakin tietysti sytytti kyllä englannin työväenluokkaan aivan uuden palon ja kapinan.

Helsingin klubien ytimessä oli paljon muualta tulleita henkilöitä – oli iso joukko Lappeenrannasta ja Imatralta tulleita, sekä Mikkelin alueelta tulleita henkilöitä, joista voi heti alkuun sanoa sen että he muodostivat uudessa futuristi – tyylissä ydinjoukon, sillä he olivat erittäin tyylitietoisia, pidättyviä ja hyvin cooleja – silloin tosin ei tuota sanaa vielä käytetty.

Hyvänä esimerkkinä idän vaikutteista olivat Sumenit; Jimi Sumen, Ming Sumen, Maria Sumen ja Heidi Kilpeläinen ( HK119) jotka herättivät henkilökohtaisella tyylillään heti huomiota ja erottuivat edukseen. Jimi Sumeniahan kutsuttiin jossain vaiheessa suomen David Bowieksi, asia josta hän tuskin oli kovin mielissään mutta kyllähän se jotain kertoi. Jimi oli erittäin tyylikäs, vähäeleinen – juuri yhdistelmä tuollaista uuden koneajan kylmyyttä ja uusromantiikan eleganssia ja hän ensimmäisenä alkoi myös musiikissa tuoda puhdaslinjaista futurismia esiin.

Itse en tuntenut Jimiä yhtään, vaan pidin sitä just tuon kuvan mukaisena tyyppinä – siistinä, supercoolina ja todella etäisenä, jonkinlaisena uuden ajan messiaana, josta puhuttiin vain kuiskaten. Klippanin futuristibileissä Jimi oli DJ:nä ja sekin oli todella kova juttu, koska tuohon aikaanhan ei ollut nykyistä DJ – kulttuuria, vaan oli vain noita Helsingin muutaman diskon DJ: tä - Joke Liinamaata ja Black Mikea ja tuollaisia – ei siinä etteikö ne olisi olleet myös omalla tavallaan tietysti uranuurtajia, mutta jotenkin ne kuuluivat samaan kastiin, kuin Hurriganes ja vastaavat – siis siihen perusmeininkiin, jossa ei kuitenkaan ollut varsinaisesti mitään uutta ja aivan taatusti he eivät olleet mitään uuden aallon henkilöitä.

Kun sitten Jimi Sumen oli soittamassa Klippanilla, niin se oli JOTAIN – se oli iso juttu, koska siinä oli nyt tyyppi, johon henkilöityi koko alkava uusi tyylin aikakausi ja hän soitti UUDEN AJAN MUSIIKKIA, siis musiikkia, jota ei kuullut missään radioissa tai TV:ssä – ja taas tylsistyttävä historiallinen muistutus siitä, että Suomessa ei radiossa tai TV: ssä tuolloin soitettu tai näytetty uudempaa musiikkia kuin satunnaisesti – siis esim. yksi biisi kahdessa viikossa…

Ilmoitus:

Helsingissä 26.10 1981 Presidentti Urho Kaleva kekkonen ilmoittaa siirtyvänsä syrjään presidentin tehtävistä sairautensa johdosta – yksi pitkä ja hyvin omalaatuinen kausi Suomen historiassa päättyy

Futukakausi siis alkaa…

Mitä tämän jälkeen?

Eipä ollut jengi juurikaan politiikkaan suuntautunutta – olimme jo nähneet 70 – lukulaisten vouhotuksen politiikan parissa ja sitä oli ollut ihan tarpeeksi varsinkin, kun jo tuossa vaiheessa kaikki tajusivat savijaloilla seisovan mammutin olevan luhistumassa ja Suomessa valehtelu oli saanut kansalliset mittapuut… hyväähän siinä oli kai se, että Suomeen kehittyi niin lujia hyvä-veli verkostoja, ettei Italian Mafia olisi koskaan kyennyt kehittämään yhtä tehokkaita. Suomessahan on aina ollut eräänlainen ”laillistettu” Mafia, joka toimii ihan tuttavapiirien, RUK, n yms. sellaisten välityksillä ja hommat sovitaan saunassa…siihen on paha mennä väliin. Tätä touhua sitten suitsutettiin rehellisenä suomalaisuutena, vaikka kyse oli Neuvostokaupan avulla rikastumisesta ja kaiken maailman kabinetti – vallankäytöistä.

Ne haiskahtivat, muta konsensus piti niitä pitkään pystyssä(ja taitaa pitää edelleen).

Futurismi ja Uusromantiikka olivat sanoja, jotka alkoivat ilmestyä englantilaisen lehdistöön joskus 1970 – luvun lopussa ja ne pääasiassa tarkoittivat paria asiaa; toinen oli tulevaisuuden yhteiskuntaan ja koneisiin ja konesoundiin keskittyvä ilmaisu, jolla oli pitkät juuret eurooppalaisessa taiteessa, toinen taas merirosvo- ja dekadenssiromantiikkaan vetoava Byronilainen esiintulo pukeutumisessa ja asenteessa, sekä myös musiikissa.

1900 - luvun alussa Italiassa oli kehittynyt ryhmä, joka ihannoi uutta, modernia ihmistä ja aikaa – teollisuus ja sota ja ihmisen tehokkuus, autot, junat ja suurkaupungit olivat tämän ryhmän inspiroijia – he kokeilivat uusilla äänillä, liittivät vauhdin maalaustaiteeseen ja dynaamisen yhtäaikaisen kaupunkimiljöön lukemattomine mahdollisuuksineen – he edustivat futurismia – ihmisen tulevaisuuden näkymää ja heitä ajoi uuden ihmisen kiihko – tuo kiihko joka tempaisi myös mukaansa suomalaista nuorta, kansallista taideryhmää.


Futurismi edelsi fasisimia, sillä se hylkäsi tunteet ja korvasi sen tehokkuudella, dynamiikalla ja voimalla.

Forza! Avanti!

Tuohon aikaan, siis 1910 – 30- luvuilla Euroopassa elettiin eurooppalaisen taiteen kulta – aikaa, joka ilmeni useina kerroksellisina taidesuuntauksina jotka sekä kommunikoivat, vaihtoivat ajatuksia, että sotivat keskenään. yhtä kaikki 1910 – 1930 välinen aika oli todellisen modernin eurooppalaisen syntyaikaa, kiihkeää, vaarallista, inspiroivaa ja ensimmäisen maailmansodan pitkä varjo ja luhistunut ihmiskuva antoivat pontta uuden etsimiselle – sukellettiin sekä hulluuteen että nerouteen ja ennen kaikkea kaikkeen kokeelliseen, ennennäkemättömään.

Suomessa Tulenkantajat myös haltioituivat uusista tuulista ja tuohon aikaan Helsinkikin oli hyvin kansainvälinen tai se alkoi kansainvälistyä itsenäisen maan sisällä. Tämä aikakausi oli jotenkin kaikessa pohjalla sitten myöhemmin 80 – luvun klubiaikoina, Einstein A Go Go; ssa, Bela Lugosi klubissa, musiikin vaikutteiden takana ja ihan kadun olemuksissa.
”En halunnut soitta mitään yy – kaa – koo – neljä kamaa, mitä koko Suomi soitti – olin aina pitänyt free-jazzista ja avant – garde rockin lisäksi pitänyt Van Goghista, Dalista ja Picassosta eli en halunnut mitään rämpyttämistä, vaan halusin aiheuttaa moraalista paniikkia niin yleisön, kuin ”oikein” soittavien ystävieni keskuudessa ja halusin hoitaa homman TYLYSTI eli no mercy here! Halusin myös tehdä musiikkia, jota en OLLUT KUULLUT missään… oli kauhea tarve tehdä ja improvisoida ja eri viiveet ja kaiut sai aikaan avaruutta. Sit vittumaiset jutut sointu hyvin saksaksi – diggasin muutenkin Kraftwerkia, DAF:ia Stockhausenia ja saksalaista rappiota, en sinänsä saksan kieltä, mutta se saattoi olla hyödyksi painottaakseni jonkun pointin. Nautin kirjoittaessani siansaksaa mm Taskisen kanssa, kun teimme Ylelle nauhaa – se oli pieni flirtti sen kielen kanssa….”
Måns Kullmann / Hefty Load/ Laulaja
1970 – luvun lopulla Suomeen alkoi siis ilmaantua taas noita eri taiteenlajien inspiroimia samoja piirteitä. Toinen maailmansota oli loppunut 40 – luvulla mutta oikeastaan voisi sanoa, että sota jatkui yhtäjaksoisena koko ajan aina siihen saakka, kun Berliinin muuri kaadettiin ja neuvostoliitto romahti ja musiikki ja taide ennen eurooppalaisen maailman yhdistymistä oli jotenkin erilaista, kuin sen jälkeen.
Aloha - lehti tai oikeastaan siis Uusi Laulu, joka sitä edelsi oli se kanava, jolla undergroundin ja taiteen sivistystä tuotiin Helsinkiin ja vuoden 1982 kannen sisällysluettelo kertoo myös paljon:

ALOHA – lehti 5-6/ 82

Kannessa Markku Arokanto
Isänmaan toivot:
Arokanto
Bela Lugosi
Hefty Load
Nina&Ina
William S. Burroughs
Nina Hagen


Eli lyhyesti referoiden sisällöstä:

Uusi kabareeteatteri ja Brechtin, Kurt Weilin ja Bowien vaikutukset
(Arokanto)

1800- luvun lopun kauhuromantiikka, sekä 1920 - luvun kauhuelokuva ja saksalainen ekspressionismi, Weimarin Bauhaus, yhtye Bauhaus ja syvyyspsykologia
(Bela Lugosi klubi)

Punkin jälkeinen fuusiomusiikki, James White and the Blacks, Bo Didley, taiderock, funk ja punk sekä tietysti saksankieliset sanat joissain biiseissä eli tuo Berliinin läpitunkeva vaikutus!
(Hefty Load)

Nina & Ina – tässä kaksi aikakauden päähaaraa jotenkin kohtaavat eli punk ja uusi aalto, jota edustivat uusi musiikki ja klubit ja 1950 – luvun tyyliä jatkavat kaunottaret Nina ja Ina, jotka taas kuitenkin sulavasti liikkuivat uusilla klubeilla, kuten Einstein A Go Go: ssa.

William S Burroughs, taiteilija, kirjailija, nisti ja friikki, joka hepopäissään ampui vahingossa oman vaimonsa, kun leikki Wilhelm Telliä. Koko länsimaisen rappio – underground- älymystön merkkihenkilöitä. Hänen myötään kokonaan uusi undergroundin alue tuli tunnetuksi eli varsinainen huumekirjallisuus, sekä myös tuo kuuluisa Cut Up – tekniikka, jota David Bowie sitten käytti paljonkin omissa sanoituksissaan. Bowie myös kävi pyhiinvaellusmatkalla Burroughsin asunnolla. (jolla kävi moni muukin 80-luvun vaikuttajapersoona)
Pinupsin yksi vaikuttaja oli myös William S Burroughs, ei suoraan teksteissä, mutta vaikuttajana sillä hän oli ehdottomasti yksi merkittävä tekijä ja vaikuttaja sekä Floydia, että Pete Europan älyllisillä matkoilla.

Nina Hagen – punk/oopperalaulaja, jossa yhdistyy koko saksalainen dekadenssi – kabaree- huumeet – seksi ja omituisuus sekä uusi supertähteys.

--------------------------

”Erityinen ”taide- rock” oli se, jolle post- punk aika kumarsi. Ei siis progressiivisen musiikin yrityksille sulauttaa vahvistettujen kitaroiden soundeja yhteen 1800 – luvun klassisen soinnin kanssa tai pitkälle vietyjen sävellysten kanssa, vaan se kumarsi ”yksinkertainen on suurta” linjalle, joka jatkui Velvet Undergroundista Krautrokkiin, sekä Glam – rokin älyllisempään suuntaukseen.

Tietyntyyppisille ”hipstereille (keikareille suom. huom.) se musiikki, joka kannatteli heitä yli 70 – luvun rokin ”joutomaan” oli peräisin joukolta samanhenkisiä ihmisiä – heitä olivat Lou Reed, John Cale, Nico, Iggy Pop, David Bowie ja Brian Eno, joita yhdisti heidän ”velkansa” Velvet Undergroundille – nuo ihmiset työskentelivät yhdessä eri muodoissa läpi tuon 70 – luvun jakson.
Bowie esimerkiksi työskenteli miltei kaikkien noiden henkilöiden kanssa jossain kohtaa – joko tuotti heidän levyjään tai työskenteli heidän kanssaan muuten. Hän oli yhdistäjä – rokin suuri diletantti: aina jahtaamassa seuraava reuna-aluetta; aina kulkemassa eteenpäin. Enemmän kuin kukaan hän inspiroi post – punkin aatemaailmaa ja jatkuvaa muutosta.


1977 saattoi olla Clashin esikoisalbumin vuosi tai Pistolsien: Never Mind the Bollocksin vuosi mutta tosiasiassa post – punk aikaan vaikutti paljon enemmän neljä Bowieen kytkeytyvää levyä – hänen omat levynsä Low ja Heroes sekä Iggy Popin The Idiot ja Lust for Life, jotka kummatkin olivat Bowien tuottamia. Ne kaikki tuotettiin Berliinissä ja tämä hämmästyttävä levyjen sarja vaikutti valtavasti kuuntelijoihin, jotka jo epäilivät että Punk Rock osoittautuu taas yhdeksi ”sitä samaa – sitä samaa” jutuksi.

Bowien ja Iggyn albumit edustivat siirtymää pois amerikkalaisesta rock and rollista kohti Eurooppaa ja viileää ja kontrolloitua soundia, jotka olivat syntyneet Kraftwerkin ja Neu!: n rytmien Teutonisesta ”motoriikasta”; noista soundeista, joissa syntetisaattoreilla oli yhtä merkittävä osa kuin kitaroilla. Haastatteluissa Bowie Bowien puhui muutostaan Berliiniin yrityksenä vapautua Amerikasta sekä musiikillisesti (siis soulin ja funkin muovaamista Young American: in sävelistä), että henkisesti. (Pakeneminen Los Angeles: in rock and rollin dekadenssin juoksuhiekasta)

SIMON REYNOLDS: Rip It Up and start again
Postpunk 1978 – 1984
xxi- xxii

Jostain syystä 1980 – luvulle tultaessa mieskuva kävi läpi aika suurta mullistusta. Kuten todettua Suomessahan homous oli ollut vielä 1970 – luvulla laitonta ja siis todella ”underground”mutta jostain vaikeasti määriteltävästä syystä ilmiö alkoi vapautua sinä aikana. Ehkä suurta esityötä oli tehnyt juuri David Bowie, joka 1970 – luvulla toi uuden androgyynisen, kauniin miehen mallin musiikkiin ja taiteeseen isossa mittakaavassa ja oli niin ”cool, että häntä alkoivat jäljitellä sekä heterot, että homot ja hän sai aikaan ilmiön. Voidaan hyvällä syyllä sanoa, että David Bowie oli koko uusromantiikan ja futurismin JUURI.

Toki juuria oli yleensäkin taiteessa ja glam – rokissa, samoin kuin punkissakin, mutta hänen yksilöllisen esimerkkinsä kautta tuli juuri tuo ihanne ”jumal- yksilöstä”, jonka ei tarvinnut enää perustaa elämäänsä normeihin tai konventioihin ja yhtäkkiä olikin ok olla avaruusmies tai joku erityinen olio ja ennen kaikkea ”kaunis” mies – siis nyt ilman tuota homoleimaa eli erikoisella tavalla Bowie sai aikaan kaksisuuntaisen ilmiön – toisaalta hän kosiskeli homoutta antamalla haastatteluita, joissa väitti olevansa Bi – seksuaali- ja toisaalta taas vapautti ”normaalimiehen” olemaan värikäs ja kiinnostava, ilman että piti olla ”homo”.

Bowie on siis modernin mieskuvan ehdoton pioneeri, vaikka hänkin on tietysti taiteellisen jatkumon tuote ja hän jos joku olikin hyvin tietoinen eurooppalaisen taiteen perimästä ja tyyleistä. Hän myös julisti aikoinaan ihailevansa ekspressionistista taidesuuntaa ja kaikki tämä sitten kiteytyy uuden soundin levyillä: Low ja Heroes, sekä Iggy Popin; The Idiotissa ja Lust For Life Lp levyissä.

ALOHA

” Homoseksuellien erityisesti tietenkin transvestiittien elämään liittyy erikoislaatuista poseeraamista, Camp – asennoitumista (termin esitti kirjallisuudessa ensimmäisenä Christopher Isherwood teoksessaan: The World in the evening) Tätä käsitettä on vaikea suomentaa. Alun perin sillä tarkoitettiin avointa ja julkeaa ”omituisuutta ja sillä on ennen kaikkea viitattu transujen yliampuvaan pukeutumiseen. Käsitteeseen liittyy itseironiaa; henkilö, joka on camp, tietää asunsa olevan liikaa – far out – ja esiintyy siinä tarkoituksella…

…Yleisen elämänfilosofian kannalta Camp on sikäli merkittävä asenne, että se kehottaa suhtautumaan elämään eräänlaisena näytelmänä, jota ei tarvitse ottaa vakavasti, naamiohuvina, jossa vain tyyli ratkaisee. Omalla tavallaan se on hyvin vapauttava asenne; pärjäät kyllä kun pitäydyt tyylissä. Epäilemättä tyylin – ja tyylittelyn filosofian omaksuminen auttoi Bowie – klooneja säilymään myös punk – vuosien läpi. Heikkona puolena on ollut se, että he usein ovat joutuneet viettämään koko vapaa – aikansa erilaisissa homo-klubeissa, koska heidät muuten olisi armotta piesty…
…kun tultiin vuoteen 1978 ja Eganin – Strangen Bowie-illat alkoivat, nämä freakit eivät ainoastaan päässeet uudestaan mukaan kuvioihin, vaan olivat nyt HYPERMUODIKKAITA”

Aloha – lehti / Tyylikästä kansaa ei voi voittaa s.9

Suomessa me ei ihan voitu puhua noista samoista mittakaavoista kuin esim. Berliinin tai Lontoon kohdalla eli olihan meitä ollut monta tyyppiä, jotka olivat ”yksilöitä” aika merkittävästi, mutta kyllä suomalainen yhteiskunta-pohja oli silloin vielä sen verran vaativa ja tasaharmaa, että ponnistaminen ulos perhosenkotelosta oli aika hikistä puuhaa ja se tapahtui asteittain.

Monet olivat tietysti kuunnelleet paljon glam – rockia ja myös Hector (entisenä) raavaana suomalaisena miehenä muutti asenteita – hänhän oli Bowie diggari ja hoiti itselleen Bowie – tukan Herra Mirandos – levyn aikoihin ja silloin Suomessa mieskuva ainakin artistitasolla alkoi jo tosissaan muuntua – itse kuten todettua olin jo ihan nuoresta varastellut äitini makeita, ulkomailta tuotuja vaatteita ja sovitellut niitä itselleni – siis olematta mikään drag – kundi tai homoseksuaali; vaatteet vain olivat älyttömän hyvän näköisiä ja varman vähän tuolla samaa tapaa vaivihkaa aika alkoi muuttua

Muutos oli ensin pinnallinen ilmiö ja murtautuminen ulos kliseistä, mutta sitten kun sen taakse tuli ensin Bowien ja eurooppalaisen taiteen traditiot ja sitten Punk yhteiskunnallisena ilmiönä tulikin 1980 – luvun alun cocktailista jo aika monivivahteinen ja -sävyinen ilmiö, joka vaikutti myös syvempiin psyyken kerroksiin ja maailmankuvaan. Toisille se tapahtui tiedostamattomana ”tunteena” – toisilla se oli tiedostettuna taiteellisena voimavarana.
”Erään suomalaisen jazz-legendan sanoin: ´ Esiintyjän on aina oltava tyylikkäämpi kuin yleisönsä´. Aloitin musisoinnin Mauno Paajasena jo melko varhain. Opiskelin vuosia viulun soittoa Kansan Konservatoriossa ja Sibelius Akatemiassa. Jo tuolloin minulla oli tarve tehdä jotain omaa noiden klassisten standardien sijaan. En kuitenkaan säveltänyt noina vuosina kuin yhden biisin. Tuo ensimmäinen julkaistiin vasta 2010 nimellä ´Twiggy´s theme´.) Viulu oli kuitenkin liian vaativa ja epäkiitollinen soitin itsensä säestämiseen. Se vaihtuikin 70-luvun alussa rumpujen kautta kitaraan. Ystäväni Puka Oinosen kellarissa treenasimme kasaamamme koulubändi Claudie:n kanssa jo varhain poikkeavaa kamaa kilpaileviin bändeihin nähden.
Oli meilläkin pakolliset Hurriganes-biisit, mutta myös T.Rexiä, David Bowieta ja Lou Reediä muun muassa. Noiden rock-ikonien matskun esittämisen mahdollisti oleellisesti Puka Oinosen varhain taitama soittotaito. Muista bändeistä poiketen emme myöskään tyytyneet soittamaan pelkkiä covereita, vaan teimme myös omia biisejä.
Tuolloin tunsin jotakin olevan kuitenkin pielessä. Se että tekstejäni siloteltiin oli ymmärrettävää. Itsemurhat, huume- ja transvestiitti aiheet lauluissa eivät olleet siihen aikaan kovin in. Myös artisti - lookini oli tyypillisen suomalainen - eli sitä ei ollut. Olihan vain puhtaat vaatteet ja siistitty tukka.
Lopullisen sysäyksen muutokseen antoi Help-lehden Tom Pyynönen. Olin kutsuttu haastatteluun jossa Tom kysyi esikuviani musiikkimaailmasta. Mainitsin Marc Bolanin, Bowien ja Bryan Ferryn johon Tom: ´ Jos sä diggaat Bryan Ferryä, niin miksi helvetissä sä tuut mun eteen tossa äidin ostamassa tuulipuvussa?´ 
Se kouraisi syvältä. Mutta oikeassahan hän oli.
Aloinkin koluta kirpputoreja. Takkeja, pukuja, kenkiä. Toisen albumini ´Psykon aikaan olin jo löytänyt kajalinkin. Levyltä löytyi myös tulevaa ennakoiva biisi ´Kundi meikkaa´. Kyllä päätään nostavat punk-bänditkin osin meikkasivat, mutta tarkoitus oli eri. Heidän tarkoituksenaan oli shokeerata ja herättää pahennusta, minun taas näyttää hyvältä. Olin kuitenkin, kuin vankina Paajanen-nimen takana.
Nyt kuitenkin Tavastian keikan ja Kulttuuritalon konsertin jälkeen lehdistö oli toistuvasti verrannut minua ja bändiäni Roxy Musiciin, Bowieen ja Bob Dylaniin(?!) joten olin oikealla tiellä, joskin noiden nimien mainitseminen tuntui huimalta. Mutta niin kuin aina, lehdistön pitää hakea vertailukohde vaikka kirveellä. Hienoa jos nuo nimet tulivat ensimmäisinä mieleen. Nyt kun kaikki meni siis hyvin, oli aika vaihtaa nimeä. Pohdin sopivaa taiteilijanimeä kuumeisesti, mutta en vain keksinyt mieleistäni. Kerran sitten äitini sisko tuli kylään, ja minut nähdessään sanoi:´ Herranjumala kun sä oot laiha, sä oot ihan kuin se Twiggy!´, tarkoittaen brittiläistä valokuvamallia 60-luvulta. No siinähän se oli, Twiggy. Perään laitoin vielä Oliverin. Se tuli muistaakseni näyttelijä Lawrence Olivierista. Oli vuosi 1979 ja peilistä katsoi nyt Twiggy Oliver.”
Artisti, Twiggy Oliver/ Mauno Paajanen