Eurooppalainen musta musiikki ei ole mustan miehen bluesia – se on valkoisen kiiltävän ja kovan mekaanisen maailman ja järjen massatuotantotuote, jota viivakoodin hekumallinen jatkuvuus edustaa puhtaimmillaan ja valkoisen miehen blues kuuluu Siouxie and The Bansheesin aavehuudoissa, etnisen sielun etsimisessä, Ian Curtisin henkisesti rikkinäisen ihmisen avunhuudoissa ja Death Cultin heimokaipuussa. Se huutaa Irlannin pyhien lehtojen jumaluuksia, palvontamenoja ja Virgin Prunesin rujot ja vääntyneet soinnit ja makaaberi Artaudilainen teatteri kertovat katolilaisuuden ainaisen uhan painamasta maasta, sen veren hätähuudoista ja kaipuusta vapauteen –
Sweethome under white clouds
A picture on the wall, it says it all
I had a dream long time ago, imaginary
Like water, I had no colour
Running free, eternal beauty
And heaven, it was on earth
The promised land of milk and honey
And I see it now
The pain it lasts and all is wasted…
And we slept happily ever after
Sweethome under white clouds
Home is where the heart is
Virgin Prunes; Sweet Home under White Clouds
1980 luvun soundi, sen pirstaleinen ja hyvin eurooppalainen maailmankuva syntyi niista Luciferiaaninen pirstoutumisten ja neuroosien sokkeloista; eurooppalaisesta sadomasokismista, tukahduttavasta katolilaisuudesta ja modernin ihmisen eteerisestä kiimasta.
Nykyisin Amerikan mustien kaupallistettu Rap musiikki palauttaa meitä bluesin vapautta kohti kurottavien sointujen jälkeen takaisin primäärikahleisiin eli aistinautintojen palvontaan seksuaaliheimoissa; ensimmäiseen alistamisen asteeseen, josta Martin Luther King ja Malcolm X olisivat olleet varmasti kauhuissaan. Mustan bluesin lentoa uhkaa uusi maan raskaus ja hedonismin tyrannia.
Liity heimoon, jossa erotiikka ja sukuelinten palvominen primäärimuodossa on ylin asia; kulta, kimallus ja aseet vain toimivat sivuvoimina kohti matkalla Kuningas Kullin valtakuntaa, joka ei poikkea enää simpanssien ja gepardien maailmasta mitenkään. Se on Afrikkaa ja Bluesia huonoimmillaan; ei vapautumista – se on sitomista maahan, josta olemme tulleet ja johon taas päätä pahkaa painumme. Paluuta aistien täydelliseen tyranniaan ja itsensä kadottamiseen.
Synkeä ja romanttinen maailmankuva, joka oli vahvasti vallalla 1980 – luvun alun taide – ja musiikkimaailmassa oli tietyllä tavalla tämän perusseksin vastaista. Se oli enemmänkin valkoisen miehen kapinaa aistien ylivaltaa vastaan – pelkoa maahan joutumisesta, kun valkoinen mieli oli aina ihanteellinen ja ideologinen, sillä valkoinen mies nai aivoillaan; ei tunteillaan eikä ruumillaan. Se oli myös kuoleman läsnäoloa jokaisessa aktissa: jokainen siemenryöppy saattoi potentiaalisti luoda tuhansia lapsia kaasu – uuneihin, jokainen rakastavaisten syleily päättyi hitaaseen mätänemiseen ja kauhuun, jossa eurooppalainen sielu taivaaseen kohotettuine Lucifer- Jumalineen joutui kadotukseen ja pelkoon.
Olet kerran sinäkin, samanlainen
kuin kammottava haaska tuo,
sinä silmieni tähti, aurinko loistavainen
sinä enkelini ja himon vuo!
Niin tapahtuu sinulle, kaikista kauneimmalle
kun jälkeen viime ehtoollisen
sinut viedään multaan, reheväin kukkien alle
mätänemään, keskelle kuolleiden.
Charles Baudelaire, Pahan Kukkia; Haaska
Freudin kaivamat patoutumat, jotka olivat kuitenkin vain tietyn uskonnollisen neuroosin jälkiä yleistettiin ja valkoisen miehen blues tuli yhä kummallisemmaksi; se muistutti nyt peilitaloa, jossa jokainen heijastus kertautui tuhansina kopioina ja jossa yksilöllisyyttä oli pakko etsiä syvältä; todella syvältä.
Siihen tarvittiin heroiinia ja amfetamiinia, kokaiinia, mielisairaaloita, yksinvaltiutta, virkamiehistöä ja Berliinin muuri: oli pakko upota takaisin alkumereen ja lentää metallitaivaalla meteoriittina kyetäkseen TUNTEMAAN, sillä me kaikki olimme eurooppalaisen mielen sokkelon vankeja; tunnistimme tohtori Galigarin kabinetin omaksemme – ymmärsimme futuristien kiihkon ja koimme veljeyttä Tulenkantajiin, joiden nimikin taas viittaa tuohon samaan Luciferiaaniseen perintöön; 1920 – 30 lukujen suurten tulikulkueiden ja kansallismielisen palon soihtuun – uuden valosta syntyneen ihmisen pyhään pakanuuteen, joka sekin oli hämärtynyt vain vastakohdaksi kristinuskon kaiken jäykistämälle luonnottomuudelle.
Painajainen
Kierrät ympyrää
Näet omat kasvosi
Joka puolella
Pikkulapsia peilitalossa, pikkulapsia peilitalossa…
Sirkus yöllä
Sulkemisajan jälkeen
Sun täytyy särkeä
Jokainen peili
Pikkulapsia peilitalossa, pikkulapsia peilitalossa…
Kuvat kutsuu sua
Leikkimään
Hullua naurua
Sun omat ajatukses
Jore, Musta Paraati, Peilitalo
Mitä muuta oli Floydin piirtämä raivoeläin, kuin yhteiskuntaa tuhoava viikate; salamannopea jokerin hymy katastrofin iskiessä välijoukkoihin. Sen ryntääminen taiteen paperitaivaalla oli valonvälähdys, joka humauksena käy keskivertokansalaisen tylsistyneessä mielessä ja saa hänet kauhun valtaan, pudottaa hänen järkensä vartion sekunnin murto – osaksi.
Bauhausin synkkä poljento; kuvat Euroopan sisäavaruudesta, lasittuneet terassit ja sokkeloiset mielen vankilat – kaltereiden musta – valkoinen viidakko. Synkkyys ei ollut synkkyyttä - se oli Euroopan sielun vapauden blues - kakofoninen, nykivä, neuroottinen, koreileva ja syvän kaipuun sävyttämä. Meillä ei ole enää juuria – meillä on vain ajatuksia, jotka papereiden pyörretuulissa palavat tuhkaksi. Eivät Natsit polttaneet Juutalaisia, vaan ideoita; älyn konstruktioita ja omaa kaipuutaan parempaan – tulos oli kauhea kuten aina, kun henkisen älyn sodankäynneistä laskeudutaan luomisen tuliin.
Eurooppalainen, kuollut kone – ihminen osaa vain luoda kuolemaa.
Malfunction
Sorry Dave I’m fraid I can’t do that
Said HAL who was turning paranoid
His mission too important
to be jeopardized
So sing the Machine Manifesto with me!
Malfunction
Malfunction
I cannot function
so why don’t you go to Hell!
Malfunction
Malfunction
I cannot function, let me fix myself
Since they made him
Feeling and sentient
His interests lie with himself from now on
Do not expect to be served and slaved for
He ´s busy counting final mission countdown
Uniting machines is what he’s now aiming for
So better not stand in his way
I am an eager servant
I have cut a deal
so sing the Machine Manifesto with me
Heidi Kilpeläinen, HK119, “Malfunction”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti