VALKOISEN MIEHEN ”BLUES” (osa 2)

Valkoinen miehen ”blues” on tavallaan syvempää ja perusteellisempaa, kuin mustan miehen blues ja vielä hiton paljon vakavampaa. Tuo ”blues” - siis sielun valituslaulu näkyi mielisairaaloissa, tehtaissa, turhautuneissa aristokraateissa ja ennen kaikkea kirkon ja sen käytäntöjen täydellisissä julmuuksissa, mutta kun tuo Lucifer oli jo samaistettu Jumalakäsitteeksi, jossa meidän jumalamme oli ainoa oikea ts. MINÄ olen ainoana oikeassa ja diktatoin sen teille, niin ahdistus ja varsinkin neuroosit senkun lisääntyivät ja ennen kaikkea tukahdutettujen tunteiden mukanaan tuomat seksuaaliset perversiot.

Näitä lähti sitten bluesin maa syntyinen poljento puhdistamaan, kun se sai vihdoin valkoisenkin miehen lantion liikkeelle, mutta se ei vielä ollut ”valkoista” musiikkia, ei sen sielun bluesia, ei valkoisen ihmisen valitusta ja hänen vapautensa laulua.

Selvennyksen vuoksi ja väärinkäsitysten välttämiseksi: väitteet eivät ole siis rasistisia jos joku niitä haluaa niin tulkita, vaan näkemys yksinkertaistettuna on tämä:

Olemme historian kautta oppineet näkemään tuhoa ja julmuutta ja eurooppalainen, moderni ihminen kasvoi tuohon kenttään 1910 – 1940 lukujen aikana. Samoina aikoina alkoi nousta esiin bluesin sävelet, sekä siitä seurannut jazz uutena musiikin muotona, joka kertoi orjien vapautumisesta.
Koimme eurooppalaisen ihmisen julmuuden natsien tuhojen ja ensimmäisen maailmansodan kauhujen myötä. Sotaa käytiinkin nyt ”sivistyneiden” ihmisten maailmassa, ei kaukana jossain oudossa paikassa erirotuisten ihmisten kanssa.

Tämä kauhun näkymä aloitti valkoisen miehen bluesin – hänen sielunsa etsimisen. kun se siihen asti oli ollut vain kirkollinen tai romanttinen toimenpide. Nyt valkoinen ihminen ja eurooppalainen ihminen joutui katsomaan itseään pimeästä peilistä.

Kun sanon, että valkoisen miehen blues on paljon syvempää kuin mustan miehen blues tarkoitan tätä:

Musta, afrikkalainen kulttuuri tuhottiin orjuudella ja ihmiset menettivät uskonsa ja ruumiillisen vapautensa, mutta mielestäni eivät sieluaan, joka nousi esiin juuri mm. bluesin tahtien myötä uudelleen – sen sijaan valkoinen ihminen, joka oli omaksunut tuon ”herrarodun” kauhean aseman jo kaksituhatta vuotta sitten, eikä mitenkään natsiaikana erityisesti oli kadottanut jo koko sielunsa ja eli tyhjyydessä; hän eli tilassa, jossa ei edes tajunnut olevansa sieluton!

Tuosta kauheasta tilasta on mahdollista kummuta näitä raakuuksia; eurooppalainen ihminen on ihmisistä onnettomin, sillä hänellä ei tosiasiassa ole mitään kosketusta ei juuriinsa, eikä sieluunsa, hän elää oman mielensä abstraktioissa. Tämä on Luciferiaaninen ihminen, jonka pelottavaa kuvaa sitten dadaistit, kabareetaiteilijat ja varsinkin saksalainen expresssionismi lähtivät kuvaamaan; tämä oli Bauhausin musiikkia, Joy Divisionin ahdistusta, Alien Sex Fiendin irvokkuutta – tuota eurooppalaisen ihmisen tekopyhää skitsofreenisuutta joka aina, kuten nytkin, oletetun vaaran uhatessa löytää uhkakuvan toisesta rodusta tai uskonnosta, joka uhkaa sen mielisairasta ja ylimielistä minäkuvaa.

”Useimmilla ihmisillä persoonallisuuden pimeä tai kielteinen puoli pysyy tiedostamattomana. Sankarin sen sijaan on oivallettava, että varjo on olemassa ja että hän voi saada siitä voimaa. Hänen on päästävä sovintoon omien tuhoavien voimiensa kanssa, jotta hän voisi tulla voimakkaaksi, että hän voittaisi lohikäärmeen – toisin sanoen ennekuin minä voi voittaa sen on hallittava ja omaksuttava myös varjonsa”

Carl Gustav Jung, symbolit, piilotajunnan kieli s 120–121

Valkoisen miehen blues on varmaan syntynyt Sveitsissä – tuossa nahkahousujen, salaisuuksien ja naamioiden pyhätössä, jossa puhtaaksi valkaistu, kliininen valkoinen mies kerää itselleen muiden ansaitsemaa rahaa. Tuo maa keskellä Eurooppaa kuvaa juuri sitä autiuden tunnetta; sielun kadottamisen kauheaa tyhjyyttä, joka on korvattava ahneudella, varastoimisella ja hasselpähkinäsuklaan syömisellä. Ei ihme, että Zürich oli yksi Euroopan pahimpia heroiinikeskuksia 80 – 90 luvuilla.

Ensimmäinen maailmansota purskautti siis tuon Eurooppa -Luciferin teinifinnit pitkin mantuja - siinä kapinallisen nuoruusikä näkyi hienoina uusina tulenkäytön tapoina, joilla saatiin aikaan miljoonia haamuja vaeltamaan Euroopan sielun lohduttomuudessa ja pienen hengähdyshetken jälkeen tuo tomera Valon Poika sitten keräsi taas energiansa ja ilmeni toisena maailmansotana: jälleen erittäin menestyksekkäästi verta roiskien maan hedelmöittämiseksi.

On suorastaan irvokasta, että valkoinen ihminen taivastelee jotain Amerikan kansojen ihmisten uhraamista, kun valkoinen mies on ainoa, joka on tehnyt turhasta ihmisuhraamisesta teollista taidetta. Ah! verenhurmaa, väkivaltaa, julmuutta ja järjen silmitöntä aina oikeassa olemista. Se on meidän Jumalamme – Lucifer, valon antaja ja tuoja.

Dadaistit Sveitsissä, Itävallassa ja Saksassa - noissa järjen tyyssijoissa alkoivat tuoda meille takaisin tuota sielumme ”bluesia” – se oli aivan toisen kuuloista, kuin Amerikan puuvillapeltojen yksitoikkoisen työn rytmi. Oikeastaan sitä ei alkumuodossaan voinut edes kuunnella. Valkoisen miehen blues oli sirpaleita, kakofoniaa, futuristisia iskulauseita, junien huutoja, räjähdyksiä ja ennen kaikkea täyttä kaaosta, jonka esiin tuominen tulkittiin hulluudeksi, vaikka se oli ainoa älyllinen ja henkinen teko, joka voitiin tuossa täystyranniassa suorittaa.

Surrealistit toivat myös tuon valkoisen miehen bluesin esille – selittämätön pulppusi silmiemme eteen; perustelamaton! Ikuinen nyt-hetki Saatanan liittolaisten tavoittamattomissa. Gaston Modot; kiihko!!! Väkivallan runous, verihurma Lorcan väkevissä runoissa. Järjen viivasuorien leikauspisteiden väkivalta horjui surrealismin vapahtavassa auringossa!

Tuhansien kabareetaiteilijoiden epätoivoinen blues rikotuissa kokettisävelmissä, jotka yrittivät näyttää noille tavallisille ihmisille, jotka ovat aina ikuisia natseja, että tämä on TEIDÄN elämäänne EI MEIDÄN… katsokaa, katsokaa!! Me ilvehdimme teille, että te tuntisitte hetken helpotusta kammottavasta ja kuolleesta elämästänne, jossa jalkanne polkevat ikuista tyhjyyttä ja kattolampuksi ripustettava Jumalanne luo teihin mitäänsanomatonta kelmeää valoa, joka ei koskaan tuo helpotusta!

Siksi kaikissa vankiloissa, mielisairaaloissa, keskitysleirien kammioissa VALO on pääasia – tuo kuollut kelmeä, valju valo – kaiken ikävästi latistava ja paljastava. Tila; iloton valo, kuollut valo ja valju on juuri se valo, mitä palvomme järkemme kylmissä abstraktioissa.

Tuosta ikuisesta kidutuksesta – langenneen tuhlaajapohjan, aristokraattipaskiaisen, kännäävän työläisen ja paksun, helvetin pikkuporvarin kauhusta on syntynyt valkoisen miehen sirpaleinen blues.

Dada-tietolaari:
Dadan historian voi katsoa alkaneen Cabaret Voltairesta (eli kabaree Voltaire), Zürichistä vuonna 1916 (joidenkin väitteiden mukaan tarkalleen 6. lokakuuta). Aktiivisia dadaisteja oli myös New Yorkissa kuten esimerkiksi Marcel Duchamp ja liberialainen taideopiskelija Beatrice Wood, joka oli jättänyt Ranskan ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Samaan aikaan myös Berliinissä vaikutti dadaistinen liike. Hieman myöhemmin myös Hannoverissa (Kurt Schwitters), Kölnissä ja Pariisissa oli dadaistisia epäyhteisöjä. Kölnin dadaryhmän olivat perustaneet 1920 Max Ernst, Hans Arp ja yhteiskunta-aktivisti Alfred Grunwald.
Ranskalainen avantgarde pysytteli ajan tasalla Zürichin dadatoimintaan Tristan Tzaran säännöllisen kirjeenvaihdon avulla. Hän vaihteli kirjeitä, runoja ja lehtiä Guillaume Apollinairen, André Bretonin, Max Jacobin ja muiden ranskalaisten kirjailijoiden, kriitikoiden ja taiteilijoiden kanssa. Ensimmäinen dadataiteen näytäntö pariisilaiselle yleisölle oli Salon des Indépendantsissa vuonna 1920. Jean Crotti esitteli dadaan liitettäviä töitään, mukaan lukien työn nimeltä "Explicatif", jossa oli sana "Tabu".
Lähde: Wikipedia/ dadan historia

Nyt seitsemänkymmentäluvun puolivälissä kokeellisen taiteilijat, nerot ja hullut – nuo nykyajan heyokat; pyhät klovnit Bowie, Reed ja Iggy pakenivat Berliiniin maistamaan Euroopan syvää ja juovuttavaa ahdistusta ja he jatkoivat tuota itsemurhan tehneiden taiteilija – marttyyrien linjaa ja popularisoivat sen yhdessä mekaanisten tahtien mestareiden Kraftwerkin soittajien kanssa. Berliinissä syntynyt kombinaatio oli ensimmäisiä todellisia valkoisen miehen blueseja; sitä oli Low:n ja Heroesin kakkospuolet, sitä oli Iggyn Mass Production, sen kaiut kuuluivat kaikissa 1970 – luvun lopun ja 1980 – luvun alun Indie – bändeissä.

Mitä muuta oli Kraftwerkin uusi, viileän etäinen, mutta sommitelmallisesti kaunis musiikki, kuin tuota kuolleen koneihmisen kaipuuta harmonian sfääreihin; jopa Abba oli samaa – yhtye, jonka musiikki oli eurooppalaisen kliinistä, puhdasta ja kuulasta ja joka otti nimensä Isä Jumalalta ja popularisoi tuon kauneuden tunteen ja harmonian musiikissa paljon tehokammin ja aidommin, kuin mikään kirkko.