ANDY MC COY oli todella cool ja Hanoit erittäin hyvän näköisiä ja tuohon aikaan, kun kaikki tyylit olivat vasta murtautumassa ulos henkisistä kaapeista. He olivat todellisia pioneereja. Hanoit olivat kuitenkin vanhan glamrockin ja bluesrockin perillistä eli he eivät olleet varsinaisesti uuden aallon tyyppejä, jotka taas olivat enemmän kirjallisuus-, elokuva- ja taideorientoitunutta väkeä ja siksi en käsitellyt elokuvassani Hanoita… ja heistä on kirjoitettu muutenkin jo niin paljon, mutta pitää palata pariin juttuun noilta ajoilta…
Hanoit olivat hiukan nuorempia, kuin me ja joskus otti aivoon, kun tunsi kateuden pistoksia siitä, että jätkät olivat niin kansainvälisiä ja niin TÄHTIÄ… siis jos palautetaan asiat taas omaan kontekstiinsa, niin pitää muistaa, että Suomi 1970 - luvun loppuun asti oli siis äärikonservatiivinen, ahdasmielinen paikka, jossa radiossa ei soinut musiikki, jossa TV; ssä oli muistaakseni kaksi kanavaa, joilta tuli kerran kuukaudessa yksi Levyraati, jossa saattoi olla yksi kappale jotain uudempaa musiikkia; ei ollut varsinaisia uuden aallon rock lehtiä, ei videoita, ei siis mitään sitä mikä tänä päivänä on itsestäänselvyys.
Tähän taustaan kun asettaa Hanoit, niin voitte vain kuvitella sitä vaikutusta, minkä he herättivät sekä musiikillaan että ulkonäöllään. Jätkät olivat vielä varsin kookkaita eli hyvin näyttäviä ruumiillisesti ja rentoja, joka oli Suomalaisessa mieskulttuurissa todella harvinaista.
En muista miten tai missä Hanoin jätkiin tutustuin – jengihän pyöri kyllä Lepakossa ja myös meidän klubeilla, mutta anyway… kerran olimme tulossa jostain illalla Floydin ja Andyn kanssa ja Andy havaitsi omituisen näköisen tutun jota vissiin kutsuttiin ”Sieni – Eikaksi”. Siltä kundi kyllä näyttikin; Siriuksella käyntejä oli takana varmaan useita ja laitumilla oli ravattu usein. Andy pysäytti kundin riemastuneena ja alkoi kysellä tuotteita – mutta tyypillä ei ollut päällään mitään muuta kuin Trippejä ja siitähän Andy ilostui ja pyysi meille heti niitä ja pummasi meiltä muutaman kympin niitä varten.
Katsoimme Floydin kanssa toisiimme vähän huolestuneina, vaikkakin Floyd tietysti kätki sen heti – hän oli henkilö, joka oli valmis kaikkeen heti, mikä koski rock n rollia ja huumeita, mutta meistä kumpikaan ei ollut koskaan vetänyt trippejä, emmekä ehkä koskaan olisi vetäneetkään - ellei Andy olisi törmännyt tuohon ”Sieni – Eikkaan”.
Tripit olivat, kuten Hepokin sellaisia huume, joka ylitti perushörhöilyn eli tavanomaiset huumeet ja kaduilla oli paljon juttuja tyypeistä, jotka ovat jääneet tripille loppuiäkseen tai joiden psyyken LSD on tuhonnut ja jutut olivat tosia – olimmehan me nähneet itsekin Vanhalla tuota pilvenpössyttäjä – trippi – hippi jengiä, joka meistä oli todella tyylitöntä ja enemmän tai vähemmän pihalla kosmisine juttuineen, mutta emmehän me voineet kieltäytyä – hengasimmehan sentään Andyn kanssa, joka oli Suomen ykkös rock – jätkä ja olisimme menettäneet kasvomme tyystin ja vaikka emme koskaan Floydin kanssa asiasta varsinaisesti puhuneet olimme kyllä vähän kusessa…
Eikka kaivoi kengästään – kantapään takaa paperilappusia, joissa oli joku vaaleanpunainen sydämen kuva tai jotain; minua öklötti ajatus vetää nuhjuisen hipin kengästä jotain, mutta eipä siinä voinut paljon mitään sanoa. Andy tunki lappuset kummankin suuhun ja sanoi et pidä niitä kielen alla ja lähetään jonnekin turvalliseen mestaan ja tietysti lähdimme sitten meille Caloniuksenkadulle, missä siihen aikaan aina oleskelimme. Kysyin kauanko kestää, että kama kolahtaa ja Andy sanoi et jotain parikymmentä minuuttia ja et olisi parempi silloin olla suojaisassa paikassa.
Meille oli matkaa jotain viisitoista minuuttia ja alkoi hirvittää, että pääsemmekö sisään ennekuin kuin kolisee – olo oli kuin oltaisi menty Linnanmäelle ensimmäistä kertaa vuoristoradan jonoon.
Kiirehdimme meille kotiin ja menimme minun huoneeseeni ja sitten alkoi kolista: on taas mahdoton kuvailla mitä se oli; jos joudut johonkin huvipuiston kieputuslaitteeseen tietämättä lainkaan mitä odottaa, niin se on lievä kuvaus siitä, miltä matkalle lähteminen tuntuu, enkä yhtään ihmettele että jengi sekoaa jo yhden kerran jälkeen – se nimittäin on jotain, mitä kukaan ei voi hallita. Se on sisäiseen pyörremyrskyyn joutumista ja on tosissaan syytä varoittaa, että älkää todellakaan leikkikö niillä aineilla ja jos on pakko, olkaa jonkun seurassa, joka tietää mitä on odotettavissa; yksin ei pidä sitä tehdä missään nimessä.
Kesti jotain puoli tuntia jotain niin outoa, ettei sille ole sanoja, sitten alkunousu laantui ja maailmankaikkeus alkoi hengittää eli kaikki; seinät, ilma, pöydät yms. muuttuivat elollisiksi eli ne alkoivat liikkua ja hengittää; ilmassa surahteli valojuovia ja valopalloja ja kaikessa aisti erilaisia säteilyitä ja värähtelyitä. Silmiä oli mahdoton sulkea. Jos keskittyi katsomaan jotain kohdetta lähti ”matkalle” eli jonkun pinnan tai maalauksen ja värin kautta aukesi aina jokin uusi ulottuvuus, jossa oli tuon aineen maailma, josta sitten taas pääsi oman mielensä jollekin ulottuvuudelle jne. ja se oli loputonta jatkuvaa liikettä ja mielen itsensä sisältö konkretisoituivat kokemuksiksi
Kaikkein ihmeellisintä oli se, että koko maailma muuttui eli trippi ei ole mikään näky ja tunne, vaan siinä joudutaan kokonaan toiseen ulottuvuuteen, jossa myös ruumis on erilainen – se voi venyä, muuttaa muotoa, liueta, tulla läpinäkyväksi tai mitä vaan eli siirryt kokonaan toisiin maailmoihin ja olotiloihin ja jotenkin järkyttävänä huomiona oli ensimmäiseksi se, että kaikki elää – koko maailmankaikkeus on elollinen, hengittävä organismi ja kaikella on jonkin asteinen tietoisuus tai oma olemassaolo eli … poks!… siinä se nyt sitten oli … kertaheitolla juuri se, mistä hipit olivat puhuneet eli tajunnan laajennus ja sitä ei voinut peruuttaa… kun sen kerran koki tiesi, että todellisuus on jotain muuta, kuin mitä järjen tavallisessa tilassa koetaan.
Siksi Hendrixin kysymys: Are you Experienced?
Päätimme sitten lähteä läheiselle hautausmaalle fiilistelemään – sinne oli matkaa vain viitisensataa metriä, mutta tässä uudessa ihmeellisessä maailmassa matka oli pitkä – hyvin pitkä ja ihmeellinen! Kaikkein ihmeellisintä oli se, että keho ja kaikki sen solut ja maailmankaikkeus hengittivät tahdissa itsekseen ja ilmassa lipui ihmeellisiä valonsäteitä ja surinoita; itse asiassa se oli todella kaunista oudolla tavallaan.
Menimme hautausmaalle koikkelehtimaan ja Andy alkoi viuhtoa kädellään hautoihin päin ja sanoi, että tsiigatkaa kun kuolleet nousee ja siinä vaiheessa tuli se mitä ei pitäisi tripeissä tulla eli pelko; se syöksyi, kuin luotijuna ja hetkessä koko maisena ja sieluntila muuttui hyvin uhkaavaksi eli oma mieli värjäsi koko maailmankokemus – kentän tuolla pelon sävyllä.
Olin kiusaantunut, kun en ottanut asiaa vain kevyesti, mutta nyt jälkikäteen ajatellen olen iloinen siitä, että minulla säilyi vuosien läpi jokin tunne tietyn tasapainon säilyttämisestä ja siitä, etten lähtenyt lopulta niin pitkälle mihinkään, että olisin kuollut tai vaurioitunut pysyvästi… tosin paikkailu on kestänyt yli vuosikymmenen. En kuitenkaan friikahtanut, mutta tajusin selkeästi joitain omia rajoittuneisuuksiani, jotka tietysti siinä tilanteessa tuntuivat kiusallisilta.
Lähdimme sitten takaisin meille kotiin ja istuimme fiilisteelmässä hallissa eli huoneiden välisessä olevassa tilassa – Floyd meni WC:hen ja aloimme jonkin ajan kuluttua Andyn kanssa ihmetellä, mihin Floyd oli kadonnut. Aloimme huudella häntä ja jonkin ajan kuluttua WC:n ovi avautui hitaasti ja Floyd seisoi WC:n ovella tähyillen meitä kohti – mutta jotenkin hän ei havainnut meitä. Tätä kesti jonkin aikaa - sitten Floyd huusi, että missä me olimme?!…
Mitä helvettiä?
Siinähän me kykimme äijän nenän edessä. No, jotenkin kai sitten saimme viestin perille, että siinä olimme aivan edessä ja Floyd luovi sumuisesti hallin sohvalle ja hymyili vinosti. Kysyimme, että mitä hemmettiä se oikein sekoili ja Floyd sanoi, että vessasta ovi olikin auennut autiomaahan, eikä meitä ollut näkynyt enää missään – hän oli ollut siis eksyksissä…!
Tämä ei ollut yön ainoa shokki… pulisimme kovaan äänen jotain hallissa ja samassa isäni työhuoneen ovi pamahti rämähtäen auki ja oviaukossa, mies jolla oli kaljun yli roikkuva pehkon jämä silmillään ja jonka yöpuku repsotti auki ja hän kiljui täyteen ääneen englanniksi:
For heaven’s sake can’t you be quiet!!
Andy poukkasi pystyyn, kuin vieteriukko ja piteli sydäntään kauhusta huohottaen ja soperteli jotain. Floyd ja minä otimme tyynemmin, koska tiesimme mistä oli kyse. Olimme matkapäissämme aivan unohtaneet, että isäni työhuoneessa asui meidän vanha perhetuttumme Mr Mark Pinnick englannista.
Hän oli pedantti poikamies, joka myi jotain vaatimattomia konttoritarvikkeita Suomessa ja oleskeli meillä aina monta kuukautta kerrallaan. Itse kyllä epäilen että hän oli vakoilija, sillä hän oli ollut vihreissä bareteissa mukana Normandian maihinnousussa, mutta omien sanojensa mukaan hän oli kyllä todella vaatimattoman luokan ”salesman”. Siinä hän nyt kiljui herätettynä ja erittäin ärtyneenä ja Andy poukkoili pitkin seiniä.
Sain Markin rauhoitettua, sillä hän oli kyllä todella kiltti ja mukava mies ja me menimme takaisin minun huoneeseeni jatkamaan matkaa. Hetken kuluttua Andykin pystyi jo nauramaan koko hommalle.
Aamulla valvotun yön jälkeen lähdimme Andyn mukana Pajamäkeen studiolle – en muista olivatko jätkät levyttämässä jotain Hanoi levyä vai oliko kyseessä vain joku muu sessio, mutta vedimme Four Roses: a urakalla ja menimme taksilla mestoille.
Paikalla olivat Ralf Örn ja Sam Yaffa ja Andy vipusi itsensä tuolille ja alkoi vetää suoraan inspiraatiosta biisiä Ralf Örnin miksatessa ja kehitellessä soundeja. Silloin heräsi ensimmäistä kertaa varsinainen kunnioitus äijien ammattitaitoa ja inspiraation rohkeutta kohtaan, sillä Andy alkoi vetää lennosta uutta biisiä, joka oli ihan jotain muuta, kuin Hanoi kama – se oli omituinen, psykedeelinen kauhurock biisi, jonka sanoista muistan:
”Hello, I am Dr Death – that s what they call me when they find me lying in your bed… ”
Tietty psyyken avoimuus ja rohkeus heittäytyä juttuihin näkyi sekä Andyn että Ralfin asenteessa ja työskentelyssä – en yhtään enää ihmetellyt miksi Hanoi Rocks oli ensimmäinen suomalainen bändi, joka todella oli menemässä maailmalle ja vielä tyylillisenä keulakuvana. Biisi oli todella kova ja omituinen – tiedän myöhemmin ettei levy – yhtiö hyväksynyt sitä Hanoi – biisiksi ja siitä tehtiin jonkinlainen bootleg – projekti nimellä Raving Rhinos ja biisin nimi oli kai Dr. Death – se oli tuollaista siloteltua Cramps/ Psykedelia – maailmaa.
Joka tapauksessa tuon matkailuyön ja studiosession jälkeen aloin todella arvostaa Andyn otetta ja ammattitaitoa, mutta tajusin samalla sen välimatkan, joka oli itseni ja tuon tyyppisten biisintekijöiden välillä – minä en ollut muusikko, musiikki oli minulle kompleksi, ei kieli ja siitä johtuikin moni hankaluus Pinupsia koskien.
Aika, josta kerron eli noin vuodet 1979 – 1985, jotka olivat erittäin intensiivistä muutoksen ja uuden klubikulttuurin aikaa ovat myös sumun peitossa – intensiivisyys ei aina ollut pelkkää elämänvoimaa ja nuoruuden hurmiota, vaan siinä oli oma, vaarallisempi puolensa, joka helposti johtaa hautaan ja tuo aika oli niin monitahoista ja rikasta, sillä joka päivä tapahtui jotain – joka päivä ”eksyi” jonnekin – vauhtia siis riitti…
No, yksityiskohtia en hirveästi aina muista – ne on kadonneet spiidistä johtuneiden aivoverenvuotojen myötä eli kun tässä kirjassa sivuutetaan huumeita en puhu niistä myönteisesti – aikansa kutakin ja kyllähän kicksit kivoja on, mutta niiden aiheuttamat vauriot myöhemmin on erittäin paskamaisia, joten ei kannata. Meidän omat sisäiset voimavarat ja hienoudet ovat todellisuudessa sellaiset, että kaikki kama vain dumppaa niitä ja vie elämän ilot; ihan sama onko se viinaa, hepoa tai muuta, alastulo on varmaa ja varmaa on myös se että ne ei kuulu ihmiselle, eivätkä ihmistä oikeasti mihinkään auta. What goes up must come down. Sekin pitäsi jo opettaa ala-koulussa…
Kaikkia päihteitä vedetään puutteeseen ja siihen tuntemukseen, että elämässä tai itsessä ei ole sisältöä ja se on suurta paskaa. Nuo tuntemukset johtuvat kulttuurista, pitkästä alistamisen historiasta ja typeristä uskonnoista, jotka tekevät ihmisistä tottelevaisia pikku orjia; yhteiskunta, raha, valta ja uskonto ovat huumeita, jotka vaurioittavat miljoonia ihmisiä.
Kun tänne syntyy pitäisi saada otsaansa tai vaikka taskuun mukaan lappu, jossa lukee, että elämän eläminen näissä puitteissa saattaa vahingoittaa terveyttäsi – älä usko valheisiin. Kuten Lords of the New Churchin biisissä sanotaan:
Open your Eyes and see the Lies are in front you!
Minulla on ollut varsin outo kohtalo, jos sitä nyt voi siksi kutsua – ehkäpä sana on siinä mielessä väärä, että minulle on kyllä sisäkautta aikanaan kerrottu osa roolistani tässä ihmisen nahkapuvussa eli toisin sanoen oman henkeni intuitiivinen ääni on kertonut minulle asioita sekä maailmankaikkeudesta, että itsestäni… ehkäpä juuri siksi, etten teloisi itseäni lopullisesti noissa eri rooleissani. Aikavälillä 1979 – 1985 tapahtui paljon sisäisiä asioita, joista osaa on varsin vaikea selittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti